Haastoin viime kerralla kaikki Muutosagentin seuraajat tekemään positiivisia ilmiantoja kohtaamistaan ihmisistä, ryhmistä, tapahtumista ym. Pyysin kaikkia osallistumaan vihapuheen vastaliikkeeseen, jossa ei parjata vaan kehutaan kohdetta vilpittömästi ilman ironista sävyä tai oman edun tavoittelua. Kehupuheessa ei siis ole kyse lipevästä imartelusta, vaan verkkokeskusteluissa yleisen negatiivisen arvostelun vastapainoksi annetusta julkisesta arvostuksesta. Olkaa siis edelleen valmiina tekemään näitä positiivisen palautteen blogi - paljastuksia, niitä olisi kiintoisaa muidenkin seurata!

Itse aloitan palaamalla viime perjantaihin ja silloin Tampereella pidettyyn koulutukseen: ” Kuormaa vai kannattamia – uskallusta ylipainoisen liikunnan motivointiin”. Osallistuin kyseiseen koulutuspäivään ja toki voisin kehua myös sen antia. Päivän aikana kuultiin monia hyviä esityksiä liikunnan ja painonhallinnan suhteesta, jotka jäivät mietityttämään vielä sen jälkeenkin. Esimerkiksi LitM Timo Haikaraisen muistutus siitä, että liikkuvalla ylipainoisella terveysriskit ovat erityisesti sydän- ja verisuonitautien puolella pienemmät kuin hoikalla sohvaperunalla!

Vaikka liikunta on hyvä terveysvakuutus, se on valitettavasti huono laihdutuskeino yksinään ilman muita keinoja. Tätä alleviivasi tutkimus, jonka mukaan pelkkä aerobinen liikunta pudottaa painoa neljässä kuukaudessa noin kolme kiloa (Hansen ym. 2007). Vastaavasti pelkät ruokavaliomuutokset pudottivat painoa jopa 11 kiloa samassa ajassa ja liikunnan lisääminen ruokavaliomuutoksiin tehosti painon pudotusta vain noin kaksi ylimääräistä kiloa. Liikunta sopii kuitenkin erinomaisesti painon ylläpitoon ja painonhallintaan eli liikkumalla ehkäistään tehokkaasti ns. vuosirenkaiden lisääntymistä vyötäröllä. Mielenkiintoista oli myös kuulla, että miehillä liikunta näyttäisi auttavan paremmin painon ylläpitämisessä, koska naiset kompensoivat herkästi liikunnan lisäämällä herkuttelua. Tuttua eikö vain?  Kuinka monta kertaa on pitemmän lenkin jälkeen todennut, että nyt olen ansainnut ylimääräisen …

Voisin myös kehua Diabetesliiton liikuntasuunnittelijan, sosiaalipsykologi Kirsi Heinosen esitystä siitä, miten tärkeää on pitää liikunta mielekkäänä ja nauttia siitä! Olemme hänen mukaansa aktiivisia liikunnan lopettajia, koska aloitamme liikunnan liian rajusti ja kuuntelematta kehoamme. Samaan aikaan, kun arkiliikunnan tarve häviää työpäivän aikana, keksimme erilaisia arkiliikuntaa jäljitteleviä liikuntalajeja vapaa-ajalle. Kehosta vieraantuminen nopeutuu ja jämähdämme istuma-asentoon, mitä ei enää pystytä työajan ulkopuolisella liikunnalla korvaamaan.

Uusi ajatus oli tuo, että terveyden ja painonhallinnan kannalta ei ehkä tärkeintä olekaan se miten liikumme vaan se, miten vietämme ”liikkumattomuusaikaamme” esim. television ja tietokonenäytön ääressä. Päivittäisen istumisen määrä on suorassa yhteydessä tulevaan elinikäämme muusta liikunnasta huolimatta, siinäpä pohdittavaa itse kullekin! Valtaosa meistä istuu päivittäin jopa seitsemän tunnin ajan ja ilmeisesti aktiivinen vapaa-aikakaan ei riitä kumoamaan liiallisen istumisen terveyshaittoja. Hiljattain on arvioitu, että jos seisoen tehtävien toimintojen osuutta arjessa lisättäisiin, sillä olisi iso merkitys kansanterveydelle. Eli seuraavan kerran voi todeta ylpeästi istuvansa päivittäin vain neljän tunnin ajan, kun työkaveri pullistelee liikuntaharrastuksillaan ja maratonsaavutuksillaan!

Pääasiassa haluaisin kuitenkin tällä kertaa kehua ja kiittää kyseisen koulutuspäivän järjestäjää ”Pahaa” eli Painonhallintaohjausyhdistystä ja sen hallitusta. Yhdistyksen taustalla vaikuttavan hallituksen jäsenet tekevät vuosittaisen koulutuspäivän järjestelyt ja muut työt omalla ajallaan ilman korvausta. Toki yhdistystoiminta on sinällään antoisaa, mutta monia työtunteja kuluu ilman ilta- tai yölisiä tämäntyyppisiä koulutuspäiviä rakentaessa. Lukuisten yhdistysten ja vapaa-ajan järjestöjen toiminta perustuu täysin vapaaehtoistyölle, jossa me suomalaiset onneksi olemme aktiivisia. Suurkiitos siis jälleen kerran ”Pahan” hallitukselle hyvin toimivasta koulutuspäivästä!

Näin uuden blogi-vuoden alkuun haastan kaikki Muutosagentin seuraajat mukaan muuttamaan verkkokeskustelun kulttuuria omalta osaltaan. Sain tähän ideaan vahvistusta muutama päivä sitten, kun uutisissa esiteltiin nuorten ”verkkokäyttäytymisen” etikettiin ohjaava korttipeli. Pelin avulla opetetaan nuorisoa tulkitsemaan verkkokommentteja oikealla tavalla ja käyttäytymään verkkoyhteisöissä niiden normien mukaisesti. Tausta-ajatus siitä, että sosiaalisen median normistoa ei kyseenalaisteta vaan pyritään omaksumaan sellaisenaan, tuntuu minusta vaikealta. Vähän samaan tapaan kuin nykyään kumarretaan markkinavoimia, on sosiaalisesta mediasta tullut kasvoton vaikuttaja, jonka mielipiteitä seurataan kiusallisen tarkkaan ja sinisilmäisesti. Uutisissa seurataan kiihkeästi miten ”markkinat” ovat reagoineet ja ajankohtaisohjelmat kertovat meille, mitä mieltä ”somessa” ollaan.

Yksi verkkokeskusteluja dominoiva ilmiö on ollut ns. vihapuhe eri muodoissaan ja sen pohdinta, pitäisikö sitä sietää vai ei? Netin vihapuhe on määritelty henkilöä tai ihmisryhmää koskevaksi negatiivissävyiseksi kirjoitukseksi. Sille on ominaista, että arvostelu kohdistuu enemmän persoonaan kuin tekoihin tai toimintaan. Vihapuheessa ihmiset jaetaan hyviin ja pahoihin eli se perustuu joko - tai -ajatteluun: olet joko meidän puolesta tai meitä vastaan. Sitä voidaan pitää mielipidetekstinä, mutta kuvaavaa on perusteluiden yksipuolisuus. Perusteluissa ei käsitellä oman ajattelutavan mahdollisia heikkouksia, vaan maailma nähdään mustavalkoisena paikkana, missä ei tehdä myönnytyksiä vastapuolelle.

Erilaiset vihasivustot ovat johtaneet pohdintaan siitä pitäisikö tällainen toiminta kieltää kokonaan? Samaan aikaan netissä toimiva poliisi muistuttaa, ettei vihapuhe sinällään täytä rikoksen tunnusmerkkejä, sitä ei ole sellaisenaan edes mainittu rikoslainsäädännössä. Nykyisen lain tiukentamista taas kaihdetaan kansalaisten sananvapauteen vedoten. Ratkaisuksi on ehdotettu anonyymien keskustelupalstojen poistamista, mutta enemmän kannatusta on saanut vihapuheen osoittaminen perusteluiltaan heikoksi ja esiin tulevien epäkohtien avoin käsittely. Mielenkiintoinen on myös nettipoliisin sivuilta löytyvä tilasto vuodelta 2009: poliisi kirjasi yhteensä 4000 rikosilmoitusta kunnianloukkauksista ja näistä vain 10 % liittyi nettiin. Miltä mahtaa näyttää tuoreempi tilasto?

Miten siis itse kukin voisi luoda verkkoon toisenlaista kulttuuria ilman lainsäätäjiä tai nettipoliisia? Sen sijaan, että netin normeihin ja lieveilmiöihin alistutaan passiivisesti, lähdetään kehittämään niitä aktiivisesti toiseen suuntaan! Mitä vastavoimia voitaisiin kehittää vihasivustoille ja huonosti perusteluille vihan purkauksille? Lähdin miettimään mikä voisi olla vastakohta vihapuheelle ja päädyin lopulta kehupuhe-termiin. Nopean tietohaun perusteella vihapuhe-hakusanalla saa nopeasti yli 20000 linkkiehdotusta, mutta kehupuheella vain rapiat 1300. ”Kehupuheeseen” kannustetaan työpaikkahaastattelussa, kun on tarkoitus kertoa omista vahvuuksistaan. Tai sitten nauretaan myyjän harjoittamalle ”kehupuheelle”, kun hän yrittää saada tuotettaan kaupaksi. Kehupuhetta ei voi ottaa todesta, sitä pidetään todellisuuden kaunisteluna ja jopa vedätyksenä.

Mitä jos kehupuhe koskisikin jotakuta toista henkilöä tai ihmisryhmää kuten vihapuhe ja ilman ironista sävyä? Entä jos verkko täyttyisikin ”positiivisista purkauksista”, joissa kehua retostellaan estotta toista henkilöä ja hänen toimintaansa? Haastankin nyt kaikki Muutosagentin seuraajat tekemään kuluvan vuoden aikana kanssani positiivisia ilmiantoja kohtaamistaan ihmisistä. Jos keksitte kehupuhe-termille paremman vaihtoehdon, sekin otetaan ilolla vastaan! Vastaliike vihapuheelle on nyt virallisesti avattu. Kenet sinä ottaisit ensimmäisenä kehujesi kohteeksi täysin julkealla ja peittelemättömällä tavalla?

Taas on se aika vuodesta, kun kaikkialla törmää puheeseen ruoasta ja mässäilystä. Yleisin taktiikka tuntuu olevan ruoan pihistäminen joulun alla ja sitten totaalinen repsahdus pyhinä niin, että tammikuu on täynnä katumusta ja näin uuden dieettikierteen ainekset ovat kasassa. Mietin, onko ilmiössä kyseessä vain keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten omaksuma jouluperinne ja kysyin asiaa suvun nuorilta pikkujoululounaalla. Vastaus oli tavallaan masentava. Sama kuvio toistuu kuulemma nuorilla nykyään ympäri vuoden, eikä ainoastaan joulupyhiin liittyen. Suhde ruokaan on kaksijakoinen pysyvästi ja on vaikeaa löytää kultaista keskitietä ilman ääripoluille eksymistä.

Ei siis ihme, että ”tunnesyömisen” termi on yleistynyt kovaa vauhtia ja lähes kaikki naiset ilmoittavat olevansa jonkun sortin tunnesyöppöjä. Termin käyttöön liittyy usein kovin negatiivinen puhe omasta syömisen tavasta. Mikä hämmentävintä, epäsopivina pidetään tätä nykyä lähes kaikkia tunteita surusta iloon, mikäli ne voidaan yhdistää syömiseen. Siinä missä toinen ilmoittaa olevansa lohtusyöjä yksinäisyyteen, toinen pitää itseään tunnesyöppönä, koska syö liikaa muiden seurassa.

Itselläni on aina ollut ongelmia kyseisen termin käytön kanssa monestakin syystä. Ensinnäkään en tiedä mitä voisi olla sellainen syöminen, mihin ei liity mitään tunnekokemusta? Erilaiset tunteet ovat aina läsnä käyttäytymisemme taustalla, emmekä voi irrottaa niitä erikseen toiminnasta. Jos tavoitteena on sellaisen syömisen malli, missä ruokailu tapahtuu jossain kuvitteellisessa tunnetyhjiössä puhtaasti fysiologisen nälkämekanismin perusteella, ottaisin mieluimmin tunnesyöpön ”diagnoosin”.

Ongelmaksi nousee myös kysymys siitä, mikä on oikea ja sallittu syömiseen liitettävä tunne ja kuka sen kulloinkin määrittelee? Jos lähdemme tunnesyömisen rajoittavalle tielle, pitäisikö valtakunnallisten ravintosuositusten myös sisältää listaus siitä, mikä on sallittu tunne missäkin ruokailutilanteessa? Olenko tunnesyöppö, jos kesken kiireisen työpäivän rentoudun ja puran stressiä kiireettömän lounaan merkeissä? Vai onko tosi kyseessä vain silloin, jos nautin suklaapatukan välipalana ilman huonoa omaatuntoa ja salailua?

Ehkä suurin kyseisen termin ristiriita on kuitenkin sen alkuperässä ja taustasyiden tulkinnoissa. Useat syyttelevät itseään aivan turhaan selkärangattomiksi ja heikon itsekurin omaaviksi tunnesyöjiksi, vaikka todellinen syy jatkuvalle napostelulle on aivan muualla. Moni ei tunnista nälän tunnetta kohdallaan ja kuvittelee syövänsä vain oikkuihinsa, vaikka todellisuudessa syökin aivan liian harvoin ja yksipuolisesti. Ravitsemusasiantuntijat suosittelevat syömään noin puolet päivän ruokamäärästä iltapäivään mennessä eli tankkaamaan säännöllisesti pitkin päivää aamusta alkaen. Aika monen kohdalla kuvio on juuri päinvastoin. Aamupäivä mennään pelkän aamukahvin voimalla, lounaalla napataan kahvin kanssa viineri kiireessä ja kotiin tultua nälkä onkin jo pitelemätön. Ilta menee napostellessa ja tunnesyöpön leima on sitä myöten valmis!

Paras tapa päästä leimasta eroon on tuntea oma syömisen tapa ja korjata sitä tarvittaessa. Kun ateriarytmi on säännöllinen ja ruoka monipuolista, voi yllättäen huomata parantuneensa tunnesyömisestä tai jatkuvasta makeanhimosta. Jos taas havaitsee tästäkin huolimatta syövänsä toistuvasti väsymykseen tai pahaan oloon, pitää apua hakea ensisijaisesti unettomuuteen ja taustalla oleviin mahdollisiin mielialatekijöihin. Silloin diagnoosi on jotain ihan muuta ja hoito kohdistetaan todelliseen syyhyn, ei oireeseen.

Syödään siis aivan rauhassa erilaisissa tunnetiloissa, ilman turhia itsesyytöksiä ja toistuvia katumisharjoituksia. Ihmisen taito valmistaa ruoka taidokkaasti ja nauttia sen eri vivahteista oman kulttuuriperinteen ohjaamana erottaa meidät muista nisäkkäistä.
Eläimet ruokitaan, ihmiset syövät.

Uskon itse yksittäisiä ravintoaineita enemmän säännöllisen ja kiireettömän syömisen voimaan. Perheen haaliminen yhteiselle aterialle edes joka toinen päivä on kaiken vaivannäön arvoista. Ruoka on paitsi kehon myös sielun ravintoa.

Kävin naapurin rouvan kanssa katsomassa ”Kumman kaa?” - tv-sarjasta muokatun esityksen teatterissa. Siinä oli paljon stand up - komiikan tyylistä alapäähuumoria ja viinan kanssa läträystä, mikä kyllä osui nauruhermoon ihan kiitettävästi. Terveydenhoitaja- Ellun ja opettaja- Annen törmäilyjä ovat monet naiset (ja jotkut miehetkin) nauraneet jo vuosia tv-ruudun kautta. Nyt live-esitys sai aikaan uuden oivalluksen siitä, miksi tuo koheltava kaksikko on niin tunteisiin vetoava ja sympaattinen. Heidän ystävyytensä on juuri sellainen loputtoman luottamuksen ja tuen lähde, mistä moni voi vain uneksia. He ovat toistensa tukena kaikissa elämän isoissa ja pienissä vastoinkäymisissä ilman paheksuntaa tai oman edun tavoittelua. Kumman kaa - kaksikko jakaa täysin sulassa sovussa kaiken mahdollisen, miehiä lukuun ottamatta.

Tuollainen ystävyys olisi monelle tarpeen yksityiselämän tyrskyissä ja työelämän paineissa. Myös tutkimusten mukaan hyvät ihmissuhteet voivat vähentää fyysisiä stressireaktioita

Tutkimusnäyttöä on mm. siitä, että sosiaalinen tuki parantaa sydänkohtauksesta selviämistä sekä lisää elinikää joissain syöpäryhmissä mielenterveyden edistämisestä puhumattakaan. Puhutaan sosiaalisen pääoman merkityksestä terveydelle ja sen puutetta voidaan pitää jo jonkinasteisena riskitekijänä hyvinvoinnin näkökulmasta.

Mielenkiintoinen on suomalainen väitöstutkimus, jonka mukaan työyhteisön matalaan sosiaaliseen pääomaan liittyi jopa 50 % suurempi todennäköisyys sairastua masennukseen

Aineisto perustui seurantatutkimukseen, jossa seurattiin 35 000 kunta-alan työntekijää vuosien 2000 ja 2004 välillä. Työpaikkojen sosiaalista pääomaa kuvattiin luottamuksen ja vastavuoroisuuden värittämäksi yhteistyöksi. Vähäiseksi koettu luottamus ja vastavuoroisuus työyhteisössä ennustivat oman terveyden huononemista seuranta-aikana. Ja tämä siis kyettiin osoittamaan jo neljässä vuodessa! Ehkä seuraavassa työpaikkahaastattelussa kannattaakin arvioida palkkausta enemmän sitä, miten paljon esimies ja työtoverit jakavat kanssasi yhteistyötä edistäviä elämän arvoja ja normeja.

Toisaalta on tärkeää tunnistaa oman sosiaalisen tarpeensa laatu, mikäli ns. temperamenttitutkijoita kuuntelee. He ovat pystyneen osoittamaan sen, että perustarve olla yhdessä muiden kanssa vaihtelee suuresti eri yksilöillä. Taustalla on synnynnäinen temperamentti eli kimppu valmiuksia, jotka luovat pohjan persoonallisuudellemme. Toisilla tämä perustemperamentti ohjaa hakeutumaan enemmän muiden seuraan ja heille sosiaalisen hyväksynnän saaminen on erityisen tärkeää
 

Ujojen ihmisten tarve hakeutua muiden seuraan ei ole niin suuri ja tämä käytös pohjaa pitkälti fysiologiseen alttiuteen, jota ei pysty kovin paljon muuttamaan. Arviolta noin puolet suomalaisista on perustemperamentiltaan enemmän ujoja ja tämä hyväksyttäköön! Toisille jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen, mutta toiset pysyvät mieluiten pienemmissä porukoissa. Sosiaalisuutta yliarvostamatta voi siis tavoitella sitä, että kaikilla olisi ainakin yksi luottohenkilö sekä työssä, että sen ulkopuolella. Sosiaaliset taidot ovat yhtä tärkeä kansalaistaito kuin lukeminen tai uiminen. Vastavuoroisuuteen tarvitaan aina kaksi, ilman sitä ei synny yhteistä kivaa kummankaan kaa.