Portaat_PPP

Putous kevääseen

Kevät on vuodenajoista toiveikkain. Se saa kaiken muuttumaan. Valo herättää meidät talviunesta, havahduttaa havainnoimaan luontoa, ympäristöä ja lajitovereitamme.

Aurinko antaa lupauksen muutoksesta; luonto puskee väriä ja ihmiset vaihtavat tummanpuhuvat vaatteensa värikkäisiin. Alkukevään tahaton hokema työyhteisössämme, sekä aamulla töihin tultaessa että iltapäivällä sieltä lähteissä, on selkeästi ollut: ”Ihanaa, kun on näin valoisaa!” Tähän läsnä olevien kuoro vastaa yksimielisesti, onnesta huokaisten: ”Nii o”.

Katsoin TV-sarjasta Putous jokaisen jakson. Sarja edustaa mielestäni virkistävää TV-hömppää parhaimmillaan. Suora lähetys luo käsin kosketeltavan jännityksen, kun esiintyjät antautuvat mokaamisen mahdollisuudelle. Kukaan ei voi etukäteen tietää, kenen hahmo hokemineen puree kansaan. Tänä vuonna se se oli negatiivisuuden ja katkeruuden ruumiillistuma, Aina Inkeri Ankeinen.

Nauruhermoja kutittelevat asiat eivät juurikaan vuosien varrella muutu. Putous on tästä oiva esimerkki. Putouksesta tuttuja hokemia saamme kuulla päiväkodissa, koulussa ja työpaikoilla. Tunnistamme sketsihahmoissa tietyn tuttuuden – monet tuntemistamme ihmisistä voisimme sellaisenaan siirtää kisaan; myös itsemme.

On suorastaan huvittavaa, miten saan niin monesta asiasta aasinsillan muutokseen. Tämä kirjoitus ei ole poikkeus. Hokemalla ja jankutuksella on hiuksenhieno ero. Sisäisesti tai ulkoisesti nautittu jankutus ei johda elintapamuutokseen. Hokemissa on sen sijaan aistittavissa tietynlaista vertaistuen voimaa. Luulenpa, että urheilijoilla on sekä treenatessa että kilpaillessa omat voimaannuttavat hokemansa. Kuten myös kannustajilla, yhteisölliset kannustushuudot siivittävät meidät kollektiiviseen voimantunteeseen.

Usein kevät herättää meissä halun muutokseen, uuteen kasvuun. Jospa tänä keväänä loisimme muutospolullemme oman sisäisen jankutuksemme sijaan motivoivan hokeman. Luulen, että esimerkiksi hokemalla ”Koska olet sen arvoinen” voisimme motivoida itsemme muuhunkin kuin ripsivärin tai hiusvärin vaihtoon.

Useimmiten tiedämme, minkä oven tahdomme avata. Tavoitteenamme voi olla liikunnan aloittaminen, painonhallinta, uniajan lisääminen tai ajan järkevämpi suuntaaminen itselle tärkeille asioille. Ovelle johtavia portaita on joskus vaikea löytää. Suuntaa neuvovia profeettoja on paljon ja heillä kaikilla on oma totuutensa. Omien muutosportaiden löytyessä on askellus ensimmäiselle portaalle usein ponteva, jopa niin päättäväinen, että hypähdämme liian nopeasti toiselle askelmalle. Kolmas porras on jo turvaton. Mitä nopeampaa olemme sinne kivunneet, sitä varmemmin olemme tukalalla epämukavuusalueella. Suljemme silmämme ja palaamme huokaisten portaalle kaksi – ja yksi. Kadotamme portaat jälleen ja uusi etsiminen tuntuu entistä työläämmältä.

Luulenpa, että toisen ja kolmannen portaan hokema on meille pysyvän elintapamuutoksen kannalta kaikkein merkityksellisin. Mikä hokema tarjoaisi voimia juuri silloin, kun tekisi mieli luovuttaa? Mikä hokema auttaisi katsomaan itseä hyväksyvin katsein?

Putouksesta tuttu, suloinen inhorealisti, Aina Inkeri Ankeinen päätti hetken hengitettyään uusia tuulia hypähtää pois muutoksen portailta: ”Nyt ehkä ajattelen positiivisesti, mutta hyvin pian olen taas oma negatiivinen itseni.”

Niinpä, kaipaamme muutosta asiassa jos toisessakin. Muutoksen portaalla olemme kuitenkin epämukavuusalueella, poissa tutusta ja turvallisesta. Vanhan, totutun elämän kaava alkaa nopeasti vetämään takaisin luokseen. Uskon, että mitä useammin olemme menneisyydessä muutoksen portailla kompuroineet sitä pontevammin meidän tulisi tutkailla muutosta enemmän psyykkisestä kuin fyysisestä näkökulmasta. Tampataan siis ensimmäisellä muutoksen portaalla niin kauan, että se tuntuu mukavan tutulta. Sen jälkeen on helpompaa ponnahtaa seuraavalle muutosportaalle – kompuroimatta, kokien voiman tunnetta ja onnistumisen hilpeyttä.

Kiitos Aina Inkeri Ankeinen, negaation kautta tarjosit paljon positiivisia ajatuksia.

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *