Ahdistiko tänäänkin? Älä huoli, et ole ainoa

Ystäväpiirissäni on puhuttu viime aikoina paljon pahasta olosta. Ahdistuksesta, masennuksesta, jännittämisestä, huonosta itsetunnosta ja oman mielen armottomuudesta. Siitä kuinka lentopelko on kuin varkain laajentunut koskemaan kaikkia julkisia liikennevälineitä. Kuinka aiemmin pelkästään väkijoukoissa ilmaantuneet hengenahdistuskohtaukset löytävät nykyisin tiensä myös kotisohvalle. Kuinka vatsa nykyisin kummallisesti pistää aina vastaan kun pitäisi lähteä ulos. Tai kuinka iltaisin ilmestyvien sydämentykytysten takia pelottaa nukahtaa.

Yhden saatua suunsa auki kävi ilmi, että porukasta yks sun toinen on painiskellut mielen ongelmien kanssa jossain vaiheessa elämäänsä.

Nopeasti ajatustenvaihdosta muodostui oodi puhumiselle. Päätöslauselma, jonka kaikki pystyivät allekirjoittamaan oli, että puhuminen auttaa ja on hyvin usein avainasemassa ongelmavyyhdin selvittelyssä, syy-seuraus-suhteiden hahmottamisessa ja siinä, että tunnelin päässä näkyisi taas valoa. Moni kertoi hakeneensa ammattiapua. Keskusteluissa tuli, ei ollenkaan yllättäen, ilmi, kuinka vaikeaa ammattilaisen pakeille pääseminen välillä on. Toisaalta todettiin myös, että vastapuolelta ei läheskään aina vaadita korkeakoulututkintoa – voimavaroja saa jo pelkästään ystävilleen avautumisesta ja muiden kokemusten kuulemisesta.

Ihmismieli on kuitenkin sinnikäs, turhankin sinnikäs. Ongelmien kanssa painitaan usein pitkään yksin ja kynnys avun pyytämiseen on suuri. Itse kärsin muutamia vuosia sitten välillä pahoistakin ahdistus- ja jännitysoireista. Olin pöyristynyt lääkärin epäillessä ääneen kausiluonteista paniikkihäiriötä, koska se tuntui epäkunnioittavalta, ei minua vaan paniikkihäiriötä oikeasti sairastavia kohtaan. Ei nyt aleta sentään liioittelemaan! Afrikan lapset -ajattelulla pääsee pitkälle, jollakin on aina asiat huonommin. Jo valmiiksi ruuhkautunut terveydenhuolto saa monen ajattelemaan, että minä olen omien mitättömien ongelmieni kanssa viemässä paikan joltakin oikeasti apua tarvitsevalta.

Helposti pinnalle nousee myös vertaileva ajattelutapa, jossa itseään syyllistää omasta ”heikkoudesta” ja kyvyttömyydestä suoriutua (huom. suoritutua) arjesta ja tavallisesta elämästä. Kyllähän sitä muutkin pystyvät käymään päivittäin kaupassa/selviämään erosta/löytämään uuden työpaikan/pääsemään yli läheisen menetyksestä ilman ammattilaisen apua. Toinen täydennettävien lauseiden klassikko on ”Eiväthän ihmiset ennenkään…”

Jos avain autuuteen on puhumisessa, on se myös itsensä muihin vertaamisen hylkäämisessä. Jokainen meistä on yksilö, joka elää omaa elämäänsä omaa ainutkertaista kokemustaustaansa vasten. On epäreilua edes ajatella reagointitapojemme olevan samalla tikulla mitattavissa.

Isolla porukalla asioita pohdittaessa ja kokemuksia vertailtaessa esiin nousi myös hyvin konkreettisia terveydenhuollon kehitysehdotuksia. Yksi ajatuksista oli, että jokaiselle pitäisi tarjota muutamaan kerran vuodessa mahdollisuus ammattilaisen kanssa keskustelemiseen ikään kuin tunnustelevana alkuapuna, jolloin moni potentiaalinen syöksykierre havaittaisiin ennen kuin tilanne pääsee pahemmaksi ja yhteiskunnan kannalta kalliimmaksi sekä vaikeammaksi hoitaa.

Siispä mittatikut nurkkaan, omat kokemukset suurempaan arvoon ja suut auki!

Faktat

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *