Ainoana maailmassa

Tapahtumista on nyt kymmenen talvenkiertoa. On hyödytöntä käyttää enää energiaa miettimällä, mitä oli tapahtunut, sillä mitään järjellistä selitystä asialle ei löytynyt. Varmaa oli ainoastaan se, että tämä liittyi jotenkin minuun itseeni: siihen mitä olin tehnyt, jättänyt tekemättä tai kokenut olemassaoloni, sillä kaikki muut olivat hävinneet, lähteneet, kadonneet. Olin viimeinen ihminen Maan päällä.

Huomasin pian, että minun kannatti viettää talvet valtatienvarsien automarkettien liepeillä, voisin hyödyntää loppuelämäni ajan ennen Sitä hyllyille pinottuja makaronipusseja ja kääriytyä retkeily- ja kodintekstiiliosastojen makuupusseihin ja peittokasoihin. Alkuaikojen hankintaretkillä jouduin peittämään kasvoni villapuseroni helmaan, etten olisi oksentanut pakastealtaista nousevan löyhkän vuoksi.  Mädäntymisen ja mielen prosessit etenivät kuitenkin vääjäämättömään tahtiinsa, ja ajan myötä hengittäminen helpottui. En ole myöskään enää pitkään aikaan kuulostellut lajikumppaneiden askeleita autioissa automarketeissa tai tähyillyt taivaalta suihkulentokoneiden jälkiä. En ole oikeastaan enää edes ajatellut, olen vain keskittynyt Tehtävääni.

Lähden kohta taas liikkeelle ja jätän tämän automarketin, jota olen pitänyt leiripaikkana kuluneen talvenkierron ajan. En palaa enää tähän paikkaan, mureneva valtatie kutsuu minua eteenpäin. Pakkaan pieneen vetokärryyn tarvittavat varusteet: työkaluja, syötävää, retkikeitinsarjan, polttonestettä, voimavalolyhdyn, valopetrolia, hygieniatarvikkeita, vaatekertoja, lisäparin vaelluskenkiä ja teltan.  Pitkiin jonoihin hylättyjä autoja en ole saanut käynnistymään moneen vuoteen, ja paristotkin ovat menettäneet varauksensa. Olen palannut aikaan ilman sähköä mutta sillä erotuksella, että käytössäni ovat kaikki ennen Sitä kehitetyt, valmistetut ja tänne rahdatut huippuvarusteet, jotka vaan olen rohkaistunut etsimään käsiini pimeistä liiketiloista eksymistä ja sisäisen moraalisen sopuni järkkymistä uhmaten.

Kun kokonaistilanteen valjettua pääsin epäuskon, kieltämisen ja kuumeisen toiveikkaan etsimisen jälkeen järkytyksestä ja lamaannuksesta eteenpäin, aloin toden teolla pohtia elämäni mieltä ja tarkoitusta. Parina ensimmäisenä vuotena olin ajanut pitkin valtateitä pysähtyen autolta toiselle, kylästä kylään ja kaupungista toiseen. En löytänyt ristinsielua. Tyhjät kaupungit korostivat lohdutonta yksinäisyyttäni, ja ymmärsinkin pian jättää ne taakseni. Valtateitä reunustavista metsistä löysin sen elämänlangan, joka palautti mielenrauhani. Minut yksin jättänyt ihmiskunta oli vienyt mukanaan kotieläimet ja lemmikit, mutta muuttolinnut tulivat ja menivät edelleen ajallaan, sudet viestivät toisilleen kuutamoöinä ja korpit keppostelivat puunoksilla. Ne kaikki vetivät minut takaisin elämään ja palauttivat ihmisyyteni. Kuitenkin vasta eräänä utuisena kesäaamuna valtatien levikkeellä auton takapenkillä herätessäni olin kohtaava kutsumukseni. Olin havahtunut katkeavien oksien napsahduksiin ja matalaan puuskahdukseen. Ihminen se ei olisi, nälkäinen karhu? Raotin ikkunaa hieman lisää ja irrotin ikkunaa peittävän pyyhkeen: muutaman metrin päässä yösijastani riista-aidan takana seisoi majesteettisen suuri hirvipatsas minua tuijottaen. Parin viime vuoden ajan sanat olivat olleet tarpeettomia, eikä niitä nytkään tarvittu. Tumma myyttinen katse jäi puhumaan vielä senkin jälkeen, kun hirvi oli jo kadonnut aitauksen reunaa pitkin lepikkoon.

Olen nyt hoitanut Tehtävääni kahdeksan kevään-, kesän- ja syksynkiertoa, ja uskon että hirvien tärkeimmät ikiaikaiset reitit on vapautettu esteistään. Jäljellä olevina vuodenkiertoinani on aika tehdä jotain muuta, asettua aloilleni. Tätä varten talutan kulkuvälinettäni viimeiselle pitkälle matkalle kohti päämäärääni, pientä punaista rakennusta, ja huomaan hymyileväni nousevalle auringolle ja sille, että mieleni perimmäiset sopukat osaavat vielä kaiken kokemani jälkeen tuottaa haaveita muistuttavia tuntemuksia: Ehkä karavaaniini liittyy matkan varrelta metsissä sinnitelleitä vuohia, lampaita, hanhia, kanoja, hevonen, pieni lehmälauma, koira ja pari kissaa.

Ehkä myös lajikumppani, toinen lajinsa viimeinen edustaja.

Kirjoittaja kohtasi avioeron ja sinkoutui lapsena miettimäänsä pulmaan, mitä tehdä, jos olisi yksin, ainut ja vihoviimeinen ihminen Maan päällä. Kuvituksena Santeri Salokiven (1886-1940) pieni satuaiheinen kuvataulu kirjoittajan kirjahyllystä.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *