Alkoholi ja sosiaalinen ahdistus

Muistan ajan, jolloin ajattelin olevani poikkeuksellisen immuuni alkoholin haittavaikutuksille. Opiskelujen alkamisen myötä onnen eliksiiriä kului viikonloppujen lisäksi myös viikonpäivinä. Bileet jatkuivat usein helposti aamukuuteen asti, mutta luennolle krapulassa porukalla selviytyminen tuntui sekin lähinnä yhteisölliseltä kokemukselta. En ole koskaan käyttäytynyt humalassa typerästi tavalla, joka olisi aiheuttanut säröjä ihmissuhteisiini tai asettanut minua kavereiden sohvalta heräämistä suurempiin vaaratilanteisiin.

Kenties tästä syystä pääni sisällä muodostui vahvaksi uskomus siitä, että minä olin, luojan kiitos, yksi niistä ihmisistä joille alkoholi jotenkin maagisesti sopii. Tunsin sääliä niitä sieluparkoja kohtaan, jotka ördäsivät nakkikioskijonossa puolitiedottomassa tilassa. Eivät osanneet hallita päihteiden käyttöään, raukat. Parinkympin toiselle puoliskolle siirtyessä käsitykseni itsestäni osana jonkinlaista alkoholinkäyttäjien eliittiä alkoi kuitenkin hiljalleen rapistua.

Kyse ei kohdallani ollut klassisesta “darrat muuttuvat iän myötä pahemmiksi” -ilmiöstä — vaikka sekin toki pitää paikkansa. Ennemminkin alkoholin tasainen viikonloppukäyttö alkoi kuin hiljalleen vaikuttaa myös arkeeni. En ollut huonompi työntekijä tai hoitanut asioita huonommin kuin ennenkään. Sen sijaan henkisellä puolella alkoi tuntua pahasti siltä, että aikaisemmin sunnuntaipäiviin liittynyt alakulo alkoi vuotaa myös maanantain ja tiistain puolelle.

Vaikutus oli ensin niin hienovarainen, etten osannut edes yhdistää sitä suoraan dokaamiseen. Huomasin olevani epämääräisen haikea suurin piirtein kaikesta mahdollisesta ja epäileväni, että läheisillä ihmisilläni on joitakin määrittelemättömiä ongelmia kanssani. Aluksi auttoi jos sain jonkinlaisen pienenkin vahvistuksen sille, että ajatus oli vain omien korvieni välissä ja että olin ihan oikeasti ihan hyvä tyyppi.

Jonkin ajan kuluttua huomasin, että vatsanpohjalla kytenyt olo ei enää poistunutkaan yhtä helposti.

On vaikea sanoa, missä määrin ahdistus liittyy alkoholiin sinänsä ja miltä osin kyse on siitä, että juhlimisen kulttuuri itsessään tuntuu umpikujalta. Voimme lopettaa juomisen, mutta alkoholi tuntuu aina olevan välillisesti läsnä ja värittää kokemuksiamme viikonlopusta toiseen.

Ongelmani ei kuitenkaan ole juomisessa tai humalassa yleensä — ne ovat molemmat itsessään mukavia ja usein tarpeellisiakin irtiottoja arjesta. Sen sijaan vuosien ei-varsinaisesti-haitallinen alkoholinkäyttö alkaa masentaa siksi, että sille ei tunnu olevan vaihtoehtoja. Aikuisiällä alkoholi löytää tiensä lähes kaikkiin aktiviteetteihin, jotka olivat ennen nautinnollisia myös ilman sitä.

Juomattomuus ei tunnu ratkaisulta. Eihän alkoholi ole minkään ulkoisten kriteerien mukaan minulle mikään ongelma. Juomattomuus ei poista sitä, että alkoholi ympäröi meitä joka tapauksessa kuin asemasodan voittanut, itsevarmasti virnistelevä armeija.

Tästä johtuva ahdistus on luonteeltaan sosiaalista ja niin vaikeasti määriteltävää, koska se saa olon tuntumaan siltä, kuin kaikki muut ympärilläsi nauraisivat edelleen puhkikulutetulle vitsille.

Samalla kun leikin mukana yhtä uskottavasti kuin aina ennenkin en pysty enää väistämään ajatusta, joka pyörii mielessäni kuin rikkinäinen levy: onko minussa jotakin vikaa, koska minulla ei ole enää hauskaa?

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Päätin itse vuoden alussa olla juhannukseen tipattomalla (viime vuonna olin 2kk juomatta ja se oli positiivinen kokemus). Nämä kokeilut ovat nyt selventänyt täysin suhteeni alkoholiin. Olen tän vuoden aikana ollut paljon ulkona (pilkkuunkin asti) juhlimassa ja yleensä se on ollut kivaa. Sen lisäks et rahaa ei kulu about yhtään niin koskaan ei väsytä tai hyydy, ja osaankin hengata ihmisten kanssa rennosti vaikken juo – se piti vaan löytää sieltä jostain itsestään, mut kyl se tuli sieltä lopulta esille (se oli vuosien varrella jotenkin ”unohtunut” – oon 33). Kohtaamiset ja keskustelut muistuu, olen aidommin läsnä kun en ole miettimässä omaa humalatilaani ja et onko se riittävä ”kattamaan sosiaalisen pelon” tai siihen että ”nyt on hauskaa”. Huomasin myös, et muiden humalatila ei edes ärsytä mua, kunhan eivät urpoile (mut urpoiluhan rasittaa vaikka olisi humalassakin). Harvemmin edes miettii enää, et joisi missään tilanteessa (paitsi et tykkään oluen mausta ja holittomat ei vaan vedä vertoja) – tavasta on täysin irtaantunut. Tärkeätä on ollut tehdä kaikki mitä ois ennenkin, mut vaan selvinpäin ja tarpeeksi pitkään et siitä selvinpäinolemisesta tuli sit se uusi tapa olla. Ensimmäiset 3-4 viikkoa olivat outoja ja koko ajan mietti, miten ”apua en juo” (minkä takia minusta kuukausi ei riitä mihinkään) mut sit se vaan alkoi sujumaan. Kun katkaisin alkoholin kaikista sosiaalisista tilanteista, aloin kokemaan ja jouduin kohtaamaan ne ”aidosti” ja näkemään mitkä alkoholin vaikutukset oikeasti omalla kohtaa ovat. Sanoisin, et kolmekin kuukautta riittää näkemään jutut, kahdessa ei nähnyt ihan kaikkea. Kaverini teki vähän samanlaisen kokeilun ja kertoi, että ”pahan olo pilvi”, mitä sitä useasti seurasi vaan hävisi ja yleisesti henkinen jaksaminen on ihan eri luokkaa (voin allekirjoittaa saman). Suosittelen lämpöisesti kokeilemaan, jos epäilyttää oma suhde alkoholiin – 3 kuukautta on lopulta aika lyhyt aika ihmiselämässä ja säästetyillä rahoilla voi palkita itsensä esim. jollain matkalla.

    En itse aio olla absolutisti tulevaisuudessa (hyvässä seurassa muutaman nauttiminen silloin tällöin on vaan ihana osa ihmiselämää ja mulla ei onneks näytä olevan alkoholistin ongelmapiirteitä) ja olenkin tässä hiljattain kokeillut miltä yhden oluen juominen tuntuu kun kohta tää koe loppuu (maistuu hyvältä, mutta jää siihen). Oon aika varma, et alkoholin nauttiminen tulee tulevaisuudessa olemaan mulle oma harvinaisempi valinta, johon ei enää vaikuta (suomalaiset) muiden juomatottumukset. Se on kivaa kun se on harvinainen herkku, se on tylsää (ja henkisesti kuluttavaa) kun sitä tekee ”aina”. Tähän varmuuteen en ole aiemmin päässyt (lukuisista yrityksistä vuosien varrella huolimatta) ilman kunnon taukoa aineesta.

  • Jossain kohdassa totesin, että usein itselläni oli suurin tarve hankkiutua humalaan kun seura oli huonointa. Poikkeuksena muutama ihminen, joiden seurassa oleminen jotenkin vaan usein lipsahtaa kosteaksi vaikka hauskaa olisi ilmankin.

  • Itse olin yli puoli vuotta ottamatta pisaraakaan alkoholia. Nyt tuli kaverin kanssa kaljoteltua ja liikaahan sitä tuli otettua.

    Tästä seurasi hirveät harhaolot ja ahdistukset, väsymys ja pelkään että masennukseni palaa takaisin. Oireet jatkuvat viikon jälkeen vieläkin. Hyvä että ulos jaksan mennä.

    Alkoholi ei tuo itselleni sitä iloa enää mitä ennen ja nuorempana. Päin vastoin.

    Nopean ahdistuksen ja masennuksen. Vie halut ja kiinnostuksen kaiken tekemisestä. Ei kiitos, ei se niin hienoa siellä baareissa istuminen ole.

  • Hei Mies35,

    Ota noista tunteista vahvistusta päätöksellesi olla ilman alkoholia. Koeta antaa itsellesi anteeksi tuo yksi kerta ja vahvista samalla päätöstäsi, että alkoholi ei ole enää sinua varten.

  • Mies35, mulla alkoholi tekee ihan samantapaisia oireita kuin sullakin: muutaman päivä humalatilan jälkeen on ihan karmeeta ahdistusta ja pelkoja. Sitten alkaa vähitellen helpottamaan, mutta viikko, joskus useampikin on sellaista veitsenterällä olemista. Koko ajan on epävarma olo, että mihin suuntaan tää oikein tästä kääntyy.

    Ongelmahan mulla on nimenomaan se, että hyvässä seurassa ja juhlatuulella en pysty kontrolloimaan juomistani, vaan jossain vaiheessa vaan huomaan, että ”jaahas, kännissähön sitä taas ollaan”…

    Pari saunaolutta, lasi-kaksi viiniä ei aiheuta vielä mitään, mutta heti kun voi sanoa olevansa kekkulissa, tietää, että ahdistus, masennus ja pelkotilat iskevät päälle. Ilmeisesti pääkoppani on vaan erittäin herkkä reagoimaan liialliseen alkoholin käyttöön. Olenkin sanonut olevani allerginen alkoholille? Mulle alko ei vaan isommassa mittakaavassa sovi: yhden illan kiva on liian iso uhraus mahdollisesti viikkoja kestävästä ahdistuksesta ja elämänilon kadottamisesta. Milloinkohan sitä oikeasti lopettaisi pään seinään lyömisen…?