Arkipäivän näkymätöntä rasismia

En ymmärrä miten vuonna 2014 Suomesta löytyy yhä ihmisiä, jotka vastustavat sukupuolineutraaleja avioliittoja.

Olen muutamaan otteeseen kääntynyt ravintolassa naapuripöydässä istuvien ihmisten suuntaan kun olen kuullut heidän puhuvan rasistisesti tai homovastaisesti ja pyytänyt heitä pitämään päänsä kiinni. Tätä on tapahtunut tietenkin harvoin. Yleensä vain vaihdan pöytää. En uskalla taistella ennakkoluuloja vastaan, sillä olen pelkuri.

Liian monet ovat.

Ollessani ystävieni seurassa jotain kuitenkin tapahtuu. Minusta muuntautuu jotain sellaista, mitä vihaan. Ystävieni seurassa hauskuuteni on poliittisesti epäkorrektia ja juuri sellaista mitä en muilta, itselleni tuntemattomilta ihmisiltä hyväksyisi. Käytän sanoja, joita muut eivät mielestäni saisi ääneen lausua. Ilmaisuja, jotka saavat vereni kehumaan, jos niitä käyttävät muut kuin ystäväni sillä tiedän, etteivät he käytä sanoja tosissaan.

Mikä minut, omassa erinomaisuudessaan märehtivän, vasemmistoa äänestävän pääkaupunkilaisen erottaa ala-arvoisia tölväisyjä käyttävästä kulmapöydän miehestä, joka laukoo mielipiteitään tosissaan?

Pidän idiotismia ystävieni seurassa hyväksyttävänä. En tarkoita sanomiani pahalla, sillä ala-arvoisten asioiden lausuminen muutaman oluen humalassa on mielestäni hyväksyttävää. Enhän minä tarkoita sitä. En tosissani. En ole sellainen. Sehän on vain sanailua. En käytä niitä sanoja silloin, kun seurassani on yksikin ihminen jota en tunne. Ei minulle tulisi mieleenkään.

Silti:

Mikä erottaa minut niistä ihmisistä, joita pidän sivistymättöminä idiootteina?

Onko kännissä ja läpällä hyväksyttävä selitys neljän seinän sisällä iltaa viettäessä? Jos sanojaan ei oikeasti tarkoita ja silloin kun se on vain kaveripiirin sisällä tapahtuvaa sanailua?

En tiedä. Toivon silti, että tämän vuoden aikana opin taistelemaan ennakkoluuloja vastaan. Vaikka en olisikaan tosissani.

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Nyt ollaan oikeastaan tietynlaisessa komedian ydinkysymyksessä.

    Juttelutasolla juju piilee siinä, että jos sinä heität sen saatanan huonon läpän minulle, minä tunnen sinut ja tiedän, että se on läppä. Huumori ei silloin oikeasti piile siinä, että nyt sanoit pahasti, vaan siinä, että nyt rikot röyhkeästi ja tietoisesti yhteisiä sosiaalisia normejamme. Siinä on se ”voi vittu miten kauheesti sanottu!” -elementti mukana, ja se on kutkuttavaa paitsi siksi, että siinä tuodaan esiin tällaisen paskantäyteisen arvomaailman luonne, myös siksi, että siinä hetkessä me molemmat tiedämme, ettei tarkoitus ole pilkata ko. läpän kohdetta, vaan niitä ihmisiä, joilla on oikeasti tällaiset mielipiteet. Se on vähän sama asia kuin olisi vuoristoradan kyydissä: se on jännää, mutta lopulta kaikki tietävät, että se on turvallista. Se perustuu keskinäiseen luottamukseen, eikä siinä ole kyse niinkään siitä mitä sanotaan, kuin siitä jaetusta normien rikkomuksen tunteesta. (Niinpä esimerkiksi luokattomalla juutalaisvitsillä ei ole tässä kontekstissa MITÄÄN tekemistä oikeiden juutalaisten kanssa.)

    Samasta syystä koomikko tai näyttelijä voi heittää ihan kauheeta läppää, koska lähtökohtaisesti yleisö ymmärtää, että lavalla oleva ihminen tykittelee nyt sellaista materiaalia, jonka varsinaista viestiä ei ole tarkoitus tulkita sillä pinnallisimmalla mahdollisella tasolla. Joku voi toki vetää tästä herneen nenäänsä tai kieltäytyä ymmärtämättä asian luonnetta, mutta se on komediassa aina riski. Jotkut ihmiset eivät siedä tietynlaista komediaa, mutta toisaalta parhaat koomikot tunnetaan yleensä tietylaisesta rajojen rikkomisesta.

    Jos saman läpän nyt kuitenkin heittää joku satunnainen jantteri, jota en tunne, tai jonka todellisia tarkoitusperiä en tiedä, tai jonka henkilökohtainen historia tai viitekehys antaa syytä uskoa, että nyt juttu ei enää lennäkään samassa hyvässä uskossa, se ei ole enää hauskaa. Siitä tilanteesta puuttuu se tuikitärkeä luottamus. Äkkiä en olekaan turvalliseksi tietämässäni vuoristoradassa, vaan ilman turvavöitä autossa, jonka kuljettaja lähtee äkkiä kokeilemaan jotain jänskää manööveriä. Osaako kuski ajaa nätisti? Jaa-a. Uskallanko luottaa siihen, että juutalaisvitsi ei kuvasta kertojan todellista käsitystä juutalaisista? Se on riski.

    Hyvin oleellista on, että tästä voi kääntäen johtaa sen, että jos joku heittää tällaisia juttuja läpällä seurassa, jonka keskuudessa ei vallitse tällaista luottamusta (ts. esim. repii typerästi turpaansa jossain haastattelussa), kyseisen henkilön oma roolinottokyky ja sosiaalisen tilanteen ymmärrys on aika huono… tai sitten se ei ole läppä, vaan viestii jotain ihmisen oikeasta arvomaailmasta.

    Kumpikin vaihtoehto on aika huono.

  • On vain yksi totuus.
    Ai niin oletkin vasemmistolainen.
    Ei ole muita totuuksia.
    Historiasta pitäisi ihmisen oppia. Varsinkin läheisen naapurimme totuuden vuoksi on kuollut miljoonia ja lisää uhreja tulee.
    Ei vain jaksa tuollaista yksipuolista oman totuuden julistamista!