Kakskyt lasissa, ajatukset eläkkeellä

Syötin syntymävuoteni Helsingin Sanomien eläkeikälaskuriin. Masiina kertoi, että pääsisin eläkkeelle kunnioitettavassa 68 vuoden iässä – siis aikaisintaan vuonna 2060. Siihen on melko pitkä aika.

Tieto tuntui raskaalta. Yhteiskunta, joka vaatii seitsemänkymppisiä ahkeroimaan täyttä häkää, kuulostaa pelottavalta paikalta elää. 2000-luvun puolivälin sosiaalipolitiikka on täysi mysteeri: onko niin kutsuttuja pohjoismaisia hyvinvointivaltioita silloin enää olemassakaan?

Lisäksi oma jaksaminen alkoi äkkiä huolettaa. Miten muka jaksan puurtaa vanhuuteen saakka, kun jo parikymppisenä stressi uhkaa ajoittain viedä mennessään?

Tätä pyöritellessäni havahduin toki tunteeseen siitä, että nyt taidan kyllä miettiä ihan väärää asiaa. Jos eläkeikä häämöttää yli neljänkymmenen vuoden päässä, sitä tuskin kannattaa alkaa ihan vielä pohtia. Eläkesäästämisenkin uskaltaa ehkä juuri ja juuri aloittaa vasta parin vuoden päästä.

Silti ajatus jäi kummittelemaan. Työn, opiskelun ja ärhäkän flunssan uuvuttamana kykenin äkkiä ajattelemaan vain sitä, miten mukava olisi viettää muutama leppoisa eläkepäivä tähän väliin.

Sitten kuuntelin aivan liian monta kertaa Gasellit-yhtyeen kappaleen Jäniksen vuosi. Se menee näin:

”kun ahistaa, mietin Alaskaa / skutsii ja sitä kuin kingii ois päästä kalastaa”

ja näin:

”ottaisin mun Jäniksen vuoden tähän väliin, kiitos”

Skutsi eli metsä näyttäytyi äkkiä valtavan houkuttelevana vaihtoehtona. Se ei ollut tavanomaista matkakuumetta, vaan tarvetta ottaa hetkeksi aikalisä stressaavasta arjesta – siis merkki siitä, että nyt on tullut rohmuttua itselleen aika paljon tekemistä.

Se tuntuu olevan meille parikymppisille kovin tyypillistä. Kuvaavaa on, että ilmiötä on ehtinyt käsitellä suurin piirtein jokainen suomalainen ylioppilaslehti. Viimeisimpänä joukkoon liittyi Aalto-yliopiston ylioppilaslehti Aino, jossa pohdittiin, onko satatuntisen työviikon tekeminen todella vaivannäön arvoista. Täysillä paahtaminen on paitsi muuttuvan työelämän asettama edellytys menestymiselle, myös hillitön kannustin: vain sata lasissa paahtamalla voi todella kokea elävänsä.

Päivittäin viisi suomalaisnuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Se on hirvittävä lukema. Joukossa on valtavasti mielenterveyspotilaita, jotka ovat pudonneet syvälle toimettomuuden kuoppaan: kun tulevaisuus näyttää valottomalta, mitään ei tee mieli tehdä.

Mutta sitten on myös heitä, jotka ovat käyttäneet kaikki voimavaransa taistellakseen toimettomuutta vastaan. Sellaisten ihmisten – klassisten pärjääjien – on usein vaikea pyytää apua. Joillekin heistä se koituu kohtaloksi.

Jotta tämä joukko selviäisi vuoden 2060 hujakoille uuvahtamatta, tarvitaan hengähdystaukoja. Toden totta: Alaskassa piipahtaminen voisi tehdä monelle ikäluokkani edustajista hyvää. Itse aion näin alkuun etsiä ensiapua supisuomalaisesta metsästä.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *