En osaa hyväksyä kuolemaa

Teini-ikää edeltävinä vuosina se iski ensimmäisen kerran. Yhtäkkiä tajusin, että kuolema tulee meille kaikille. Ajatus kaiken katoavaisuudesta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kukaan sukulaisistani tai ystävistäni ei menehtynyt. Ymmärsin vain, että jossakin vaiheessa rakastamiani ihmisiä ei ole olemassa. Pahiten iski kuitenkin itsekäs ymmärrys siitä, että minua ei joskus ole.

Lasken itseni agnostikoksi. Toivon, että jotain on kuolemankin jälkeen. Olisin muuten ateisti, mutta minun on ollut pakko jättää elämässäni takaportti auki sitä varten, että olisinkin väärässä. En aidosti usko, että kykenisin elämää täysipainoista elämää ilman jonkinlaista mahdollisuutta alitajunnassani siitä, että kuoleman jälkeen on jonkinlainen toinen todellisuus.

Millainen, siitä minulla ei ole mitään käsitystä.

Tietämättömyys auttaa minua selviytymään.

Olen elänyt siitä onnellista elämää, etten ole menettänyt läheisiä ystäviäni. En osaa millään tasolla edes kuvitella, miten reagoisin minulle todella rakkaan ihmisen kuolemaan. Silti se tilanne tulee minulle vielä joskus eteen.

Kuolemanpelkoni lieveni jossain vaiheessa. Ei siksi, että olisin oppinut käsittelemään asiaa jotenkin paremmin vaan siksi, että yksinkertaisesti kieltäydyin ajattelemasta sitä. Kuolemaa ei minulle ollut olemassakaan. Suljin silmäni sen mahdollisuudelta.

Vuodet kuluvat. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä todennäköisemmäksi kasvaa mahdollisuus siitä, että minulle läheinen ihminen poistuu. En voi enää soittaa hänelle. Häntä ei ole enää olemassa. En enää vietä unettomia öitä tämän takia, mutta havahdun usein ajattelemaan sen mahdollisuutta. Suhteeni kuolemaan ei ole muuttunut. Pelkään sitä yhä hysteerisellä tavalla.

Uskontoihin en osaa nojautua, järkeni ei riitä kuoleman lopullisuutta käsittämään.

”Kuolemalle ei voi mitään, joten miksi pelätä sitä?”

”Kun kuolee, sitä ei itse ymmärrä. Kuoleman jälkeen sinua ei ole, ja pelko katoaa.”

Kuulemani lauseet on aina tarkoitettu helpottamaan sitä tuskaa, mitä ymmärrys kuolemasta aiheuttaa. Minulle niiden lohduttavaksi tarkoittava vaikutus on kuitenkin täysin päinvastainen. Se, että joskus vastaan tulee tilanne ettei minua ole enää olemassa on se suurin pelkoni. Se, etten voi sille mitään.

Siksi tunnenkin mieluummin kuolemanpelkoa kuin en mitään, vaikka vihaankin ajatusta kaiken loppumisesta. Pelon ohella kykenen tuntemaan myös monia muitakin asioita.

Niitä minä jään kaipaamaan sen jälkeen, kun minua ei enää ole.

Vaikka en sitä tuolloin enää ymmärtäisikään.

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Kuin minä olisin kirjoittanut tämän. Juuri samat ajatukset.

  • Hei Tuija! Hienoa, että löysit Jarkon kirjoituksesta samaistumiskohteen. Kuolema on hyvin henkilökohtainen asia, kun se kohtaa itselle tärkeän henkilön pois menon kautta. Tai tietenkin, kun ajattelee omaa kuolemaa, kuten tässä. Se herättää monenlaisia ajatuksia.