Etenemistä mukavuuden ehdoilla

Työmatkapyöräily on mukavaa. Mankelilla huristellessa kansanterveys kohenee, (maa)kunnat säästävät terveysmenoissa ja maailma pelastuu. Jos et usko, niin laske WHO:n laskurilla. Ikävä kyllä mikään näistä seikoista ei kosketa pätkän vertaa, kun aamulla noukin fillarin täyteen ahdetusta ulkovälinevarastosta.

Jos joku pyytää perustelemaan, miksi työmatkapyöräilyä tulisi lisätä, niin toki hyödynnän ns. järkiargumentteja, koska en parempaan pysty. Oikeasti ajan työmatkan fillarilla sen takia, että se on ehdottomasti hauskin ja nopein tapa kulkea työmatkani. Harmi, että hauskuus ei ole korkealle arvostettu peruste maailmassa, jossa järjen oletetaan ohjaavan toimintaa. Hauskuutta on hankala muuttaa laskennalliseen muotoon ja sitä mitä ei voi laskea, ei usein näytä olevan olemassa.

Työmatkan liikkuminen lihasvoimin altistaa kiireisenä päivänä hetkeksi ulkoilmalle ja parhaassa tapauksessa kastelee läpimäräksi. Siinä voi kuvitella omaavansa läheisen luontosuhteen, kun rättejä sataa naamalle ja tuuli pyrkii kaikin keinoin pysäyttämään etenemisen. Ei huono vaihtoehto kiireisen ihmisen liikunnantarpeeseen. Olen huomannut etten ole ainoa, joka tätä riittiä säännöllisesti toistaa. Muiden motiiveja en osaa arvuutella, mutta uskon, että harva on työmatkalla maailmaa parantamassa. Liikkumisen on oltava helppoa ja vaivatonta verrattuna muihin liikkumismuotoihin, muuten sen suosiminen jää ideologisten vaikuttumien harteille ja vain harvojen herkuksi.

Liikennesuunnittelu on yksi ilmeisen tehokas keino kannustaa ihmisiä tekemään tietynlaisia valintoja, koska yleensä valitsemme arjessa sen, mikä on helppoa ja mukavaa – tuttua ja turvallista. Harrastukset ovat harrastuksia ja niiden eteen saattaa nähdä paljon aikaa ja vaivaa, hyvä niin. Hyötyliikkuminen on mielekästä suunnitella järkiperustein, unohtamatta, että ihmistä ei välttämättä motivoi hienoinkaan ajatusrakennelma, vaan liikkumismuodon tulee olla arvostettua omassa viiteryhmässä. Siksi pelkkä infran parantaminen ei välttämättä auta, vaikka keskeinen tekijä arkiliikunnan lisäämiseksi onkin.

Sillä, harrastaako pyöräilyä vapaa-ajalla, ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, millä välineellä ihminen suorittaa arkiliikkumisen. Pariisissa ei voi kuin ihmetellä kuinka huonot olosuhteet pyöräilyn luvatussa maassa on ja toisaalta Kööpenhaminassa siistissä puvussa kulkevaa pyöräilijää tuskin hetkauttaa pätkääkään voittiko Jakob Fuglsang Critérium du Dauphinén viikko sitten vai ei. Kun maailma on valmis, ei ole olemassa yhtä pyöräilyä, vaan erikseen harrastukset ja liikenne. Siihen asti pyöräilen myös työmatkan, koska se on nopein tapa kulkea työmatkani ja lähes yhtä mukavaa kuin pyöräilyn harrastaminen. Kotiin saapuessa on yleensä ehtinyt hengitellä ja katsella maisemia sen verran, että suurin työstressi on unohtunut, se kai on ihan järkevä argumentti työmatkapyöräilyn puolesta.

 

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *