”Halpoja likkoja Tampereelta – halpoja, mutta kauniita!”

Istun Tampereen Työväen teatterin täydessä katsomossa.  Esitys on päättynyt, mutta en vielä nouse – jään roikkumaan tunnelmaan. Katsojat etenevät kohti narikkaa. Vain harvat keskustelevat, hekin hiljaisella äänellä. Pohtivatko he samoja asioita kuin minä?

Tytöt 1918 on yksi näkymä vaietusta sisällissodasta. Tapahtumapaikkana on Tampere ja keskiössä on punaisten naiskaarti – tai oikeastaan tyttökaarti. Ymmärsin vasta esityksen kautta, miten nuoria he olivatkaan. Ajasta ja sukupuolesta riippumatta me jaamme samoja tunteita: iloa, toivoa, surua, intohimoa, häpeää, epätoivoa, vihaa sekä rakkauden, ystävyyden, yhteisöllisyyden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuuta.

Samaistuin esityksen jokaiseen tyttöön ja naiseen. Luulen, että asuinkorttelin kollektiivisessa voiman tunteessa Lempin, Rauhan, Martan, Sigridin ja Lydian oli helppoa vaihtaa hame housuihin, heittää ase olalle, tavoitella tasa-arvoa ja pyrkiä muuttamaan maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Moni meistä olisi tehnyt samoin. Huono-osaisuus, kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta johdattaa helposti radikalisoitumisen polulle. Sama ilmiö on vahvasti nähtävissä myös meidän ajassamme.

Teatterinautintoon eläytymistä helpotti se, että olemme esityksen tyttöjen kanssa tallanneet samoja polkuja. Olen leikkinyt Tammelan puutalokorttelin pihoilla ja tehnyt kesätöitä Finlaysonin kehräämössä. Olen opiskeluaikana viettänyt kaksi yötä Pyynikillä haamujahdissa silloisissa Tampereen yliopiston tiloissa. Väitettiin, että talossa kummittelee kaksi sisällissodassa kaatunutta nuorta naista. Perimätiedon mukaan tytöt ammuttiin toisen kerroksen käytävälle, kun he antautuivat.

Muistan ajan, jolloin kuusikymmentä vuotta oli mielestäni pitkä aika. Nyt tunnen, että sata vuotta on hyvin, hyvin lyhyt aika. Mitä historia on meille opettanut? Voiko historia opettaa, mikäli siitä vaietaan? Pitkä on polku maailmanrauhaan.

Ajasta ja ympäristöstä riippumatta ihmisellä aina hyvä ja paha samassa sielussa. Tässä taistelussa voittaa se, jota me yksilöinä ja yhteisönä ruokimme.

Olkaa varovaisia teatterin kanssa – se saa ajattelemaan!

Teksti: Kirsi Heinonen
Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Onko kertomasi Pyynikin kummitustalo vanha teku (teknillinen opisto) Pyynikin pallokentän vieressä? Silloin talossa kummittelee punapäälikkö Hugo Salmela, joka sytyttelee valoja ja ajelee hissillä. Salmela kuoli käsikranaattilaatikon räjähdyksessä ja taitaa olla Tampereen kuuluisin kummitus..

  • Kiitos kommentistasi.
    Kirjoitin juurikin tuosta Pyynikin ”vanhasta Tekusta”. Itse opiskelin siellä kasvatustieteitä joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin kyseisen talon kummitukset kiehtoivat niin opiskelijoita kuin myös osaa opettajakunnasta. Muistan, että herra Salmelasta oli puhetta mutta enemmän meitä kiehtoivat naisjoukon juoksuaskeleet. Koskaan emme mitään kuulleet saati nähneet mutta paljon jännittäviä ja mystisen surullisia hetkiä saimme aikaiseksi.