Harrastamisen pimeät puolet

Välineurheilu on termi, jonka muistan kuulleeni nuoruudessani säännöllisesti. Sen oli tarkoitus ilmaista, että todellista urheilua on sellainen, jossa ihminen mittelee itseään tai toisiaan vastaan vain mitä niukimmin välinein. Juoksu, paini, keihäänheitto ja muut tuoreet antiikin tuulahdukset. Jossain vaiheessa välineurheilu yksilöllistyi. Välineurheilijalla viitattiin siihen onnettomaan, joka oli hankkinut aivan liian hienot välineet taitoihinsa nähden. Liian hyvää ei saa olla. Se on kohtuutonta ja voihan käydä pahimmassa tapauksessa niin, että liian hyvät välineet tekevät kaiken työn harrastajan puolesta.

Kun mikään ei riitä

Urheiluteollisuus kehittelee jatkuvasti uusia tuotteita, joilla ihminen voi valjastaa luonnon entistä tehokkaammin erilaisiin nöyryyttämisnäytelmiin, kuten maastopyöräilyyn. Lajien kehittymisen myötä ensisilmäyksellä yksinkertaiselta näyttävät lajit eriytyvät evoluution myötä omiksi alalajeikseen. Omassa leipälajissani tulee nopeasti mieleen yli kaksikymmentä alalajia, joihin kaikkiin on kehitelty omanlainen pyörätyyppinsä ja trendinsä. Ihan kuin oma pyörätyyppi ei riittäisi, niin myös varusteet ovat hioutuneet käytännöllisyyden, tuotekehityksen ja muotien mukaan erilaisiksi. Ongelmaa ei ole, mikäli vaatekaappi, tilat ja varallisuus eivät luo esteitä matkalle. Paitsi jostain raaka-aineet näihin ylellisyyksiin on kaivettava ja jonnekin haudattava. Eihän kukaan tietenkään pakota harrastamaan jokaista mahdollista lajia tai varustautumaan muotien mukaan.

Välineiden hankintaan liittyy kuluttajana olemisen pahimmanlaatuista problematiikkaa. Mikä on riittävän hyvää ja mihin kannattaa panostaa, jos ei ole ihan varma innostuuko kuitenkaan. Näiden kysymysten lisäksi joutuu pohtimaan, missä varusteitaan säilöö ja joutuuko niitä huoltamaan säännöllisesti. Uudet varusteet tuntuvat hetken mukavilta, kunnes valmistaja tuo jotain uutta ja ihmeellisempää tarjolle. Sitten vanhasta tulee kuin vahingossa käyttökelvotonta tai ainakin kaipuu uutta kohtaan vahvistuu. Eniten välineurheilusta luopumisessa kuitenkin pelottaa se, että joutuu kohtaamaan oman kehittymisensä hitauden. Tämän pelon varjolla olen valmis pesemään ja huoltamaan polkupyöriä lähes saman ajan viikossa kuin ehdin ajamaan.

Jos näette minut paljasjalkajuoksemassa tai harrastamassa jazztanssia, silloin olen hyväksynyt muutoksen hitauden ja onnistunut pakenemaan pelkojani.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *