Hiljaisia hetkiä metsästämässä

Samaan aikaan, kun marraskuu alkaa taittua joulukuuksi ja kalenterin täyttöaste hiljalleen pienentyä, alkavat rauhoittuminen ja hiljaisuus (kutsumme sitä sitten hyggeksi tai emme) tuntua omalla kohdallani parhaalta mahdolliselta vapaa-ajan täytteeltä.

Helsingissä liikkuessa löytää harvemmin paikkoja, joita esimerkiksi liikenteen häly ei tavoita. Luonnon keskellä olemisella on tärkeä merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja arkisen menon keskellä kaipuuni luonnon rauhaan korostuu. Vuodet kaupungissa ovat toisaalta laajentaneet käsitystäni hiljaisuudesta: lentokoneet tai kanssaihmiset eivät romuta luonnosta nauttimisen kokemusta, vaikka maaseudulla, lapsuuden maisemissa, samanlainen äänimaailma sen varmasti tekisi. Hiljaisuuden käsitteen avartumisesta huolimatta jonkinlaisen todellisen hiljaisuuden kuunteleminen on edelleen tärkeä rituaali aina maalla käydessä.

Sain hiljattain toteutettua pitkäaikaisen toiveeni matkasta Itä-Suomeen, Punkaharjun maisemiin. Samaan aikaan, kun yksivaunuisen taajamajunan matka Parikkalasta Punkaharjulle eteni, tuntui Helsingin hulina jääneen jonnekin omaan aikasilmukkaansa. Matkan aikana vierailin Suomen metsämuseossa Lustolla, joka tarjosi itselleni uudenlaisen tavan kokea hiljaisuutta. Museoon on rakennettu hiljainen huone, jossa kävijät saavat sekä katsella luontoanimaatiota suurelta kankaalta että kuunnella veden solinaa ja kaukaisuudesta kuuluvia eläinten ääniä. Hiljaisuuden kuuntelemiselle otollisesta ympäristöstä huolimatta animaatioon valittu kuva- ja äänimaailma tuntuivat korvaani vierailta, sillä ne eivät vastanneet mielessäni kuvaa luontomaisemasta, jonka äärellä olen tottunut rauhoittumaan.

Kuivan maan kasvattina olen kokenut veden äänet ja sinisen horisontin aina enemmänkin pelottavina kuin rauhoittavina. Asuessani aikaisemmin Helsingissä meren ympäröimässä kaupunginosassa, huomasin usein kaipaavani sitä luontokuvaani kuuluvaa vihreyttä, jota nykyisin onnekseni näen joka päivä kotini ikkunasta. Toisaalta kaupunkivuosien mittaan olen huomannut, että hiljaisuuden kokemisessa osansa on yhä enemmän myös läsnäololla, sillä että on paitsi aikaa, myös tahtoa hiljaisuuden kuulemiselle. Kun hiljaisuutta ei ole maaseudun tapaan ylenpalttisesti tarjolla, on täytynyt opetella nauttimaan siellä täällä toteutuvista hetkistä. Toisaalta hiljaisia hetkiä metsästäessä olen samalla tehnyt monia uusia aluevaltauksia kotikaupungissani ja löytänyt paikkoja, joita en olisi uskonut täältä löytäväni.

Jollain tavalla hiljaisuudessa yhdistyy kuitenkin aina vähintään kaksi puolta. Ajoittain se on jotakin, jota arjen keskellä kaipaa, mutta toisaalta se on olemassa myös niissä hetkissä, joissa ei välttämättä haluaisi olla siitä tietoinen. Omalla kohdallani erityisesti ympäristönvaihdoksiin liittyneet tekijät ovat vaikuttaneet suuresti siihen, minkälaisena kumppanina hiljaisuus on näyttäytynyt. Toisaalta vuosien mittaan kerääntynyt tietämys oman rauhoittumisen mahdollistavista ympäristöistä tai tilanteista on luonut reserviä, jonka puoleen on mahdollista kääntyä kiireisempien tai muuttuvien elämänvaiheiden aikana.

Voidaan varmasti todeta, että ei liene olemassa yhtä ainoaa oikeaa hiljaisuutta tai sen luovaa ympäristöä, joka sopisi meille kaikille. Samoin on turhaa määritellä oikeaa tapaa sille, miten hiljaisuus tulisi kokea tai siitä nauttia. Yhteistä taitaa kuitenkin olla tarve löytää sellaisia hetkiä, joiden äärellä tuntee itse voivansa rauhoittua, löytyvätpä ne sitten kaupungin keskustasta, keittiön pöydän äärestä tai metsän siimeksestä.

 

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *