Huimaavia hetkiä

Minulla on hullunkurinen ongelma: pyörryn nähdessäni verta.

Viktoriaanisella ajalla minua olisi ehkä pidetty hysteerisenä. Nyt olen vain se tyyppi, joka ei ole koskaan katsonut yhtäkään Quentin Tarantinon elokuvaa.

Aina ei tarvita edes visuaalisia ärsykkeitä. Jalat menevät alta jo siinä vaiheessa, kun naapurintäti innostuu muistelemaan lonkkaleikkaustaan. Viime viikolla hoipertelin henkeä haukkoen ulos mediatutkimuksen luennolta – niin rankasti minuun vaikutti pelkkä elokuvasynopsiksen kuuleminen.

Silmien sumeneminen ja kylmä hiki eivät tunnu kovin miellyttäviltä. Taipumuksellani on kuitenkin myös muita harmillisia sivuvaikutuksia. Kun leffafriikit ystäväni väittelevät aikamme mestariteoksista, joudun useimmiten jättäytymään keskustelun ulkopuolelle. Silloin tällöin pääsen selittelemään kauhistuneille kanssaihmisille, etten todellakaan sairasta epilepsiaa.

Toisin kuin usein luullaan, huimaus ei johdu herkästä luonteesta, vaan sillä on jotain tekemistä geenien kanssa. Itse olen pyristellyt ongelmasta eroon koko ikäni, mutta edistys on ollut hitaanlaista. Siksi vaatimattomatkin onnistumiset tuntuvat hienoilta. Heitän innostuneet yläfemmat itseni kanssa saatuani haavan paikattua tai selviydyttyäni verikokeesta elävien kirjoissa.

Huimaaviin hetkiin oppii onneksi varautumaan ajan myötä. Kun joku ryhtyy esittelemään arpiaan, minä uppoudun hetkeksi kesälomasuunnitelmien pohdiskeluun tai kauppalistan laatimiseen. Läheiseni ovat perillä tilanteesta, ja ymmärtävät, mikäli kipitän kesken elokuvaillan haukkaamaan happea.

Ilokseni olen huomannut, että pakon edessä kykenen ihmeisiin: kun ystävä leikkaa saksilla sormeensa, minusta kuoriutuu oikea sisar hento valkoinen. Silmissä alkaa mustua vasta siinä vaiheessa, kun sormi on jo saatu onnellisesti laastaroitua.

Tarinataskuihin on vuosien varrella kertynyt lukuisia anekdootteja, joihin pyörtyilyni liittyy läheisesti. Listan kärjessä on empatiakykynsä kadottanut kouluterveydenhoitaja, joka aikoinaan kehotti minua hankkiutumaan eroon typerästä tavastani, sillä ”naisen elämään kuuluu verisiä hetkiä”. Jälkeenpäin olen hihittänyt kryptiselle lausahdukselle moneen kertaan. Tarjosiko täti synnytysvalmennusta 12-vuotiaalle?

Huumori ei poista huimausta, mutta sen turvin pääsee yllättävän pitkälle.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *