Innostumiskato vei ilon syksystä

Jokin aika sitten havahduin siihen, että tänä vuonna en ollut haistanut syksyä lainkaan. Syksyn tuoksu tuulessa, omenat pihalla, mätänevät lehdet ja myös hienovarainen, heinäkuun lopussa yleensä aistittu tunnelma kesän loppumisesta ovat loistaneet poissaolollaan. Flunssasta tai tukkoisesta nenästä ei ollut kyse, tälläkin hetkellä näen ulkona koko syksyn kirjon ja haistan tuoksut myös, mutta jostakin syystä en koe niitä kuten ennen. Syksy ei enää tunkeudu ihoni alle, eikä aiheuta lempivuodenaikaani liittyvää huumaavaa tunnetta. Ikään kuin syksy olisi menettänyt merkityksensä, vaikka tietoisella tasolla se on edelleen se aika vuodesta, jonka toivotan tervetulleeksi suurimmalla innolla.

Olen kokenut syksyyn ja luontoon liittyvät aistimukset osaksi luovaa itseäni. Osaksi sitä puolta, joka jaksaa innostua kaikesta uudesta ja vanhasta, joka toteuttaa itseään erilaisilla käsitöillä, harrastuksilla ja nauttii taide-elämyksistä, olivatpa ne mitä hyvänsä.

Yhtäkkiä havahduin myös siihen, että kaikki nuo ja muut elämääni energiaa tuovat asiat olivat hiljalleen kadonneet elämästäni. Oli kuin harmaa kalvo olisi laskeutunut mieleni ylle. Viihdyin silti elämässäni, perusasiat olivat paikallaan, ystäviä, oma talo, perhe ja lemmikki. Olin vain lakannut tekemästä niitä asioita, joita vielä pari vuotta sitten tein jatkuvasti. Ainoa asia, mistä luovuuskadon huomasin, oli se, etten enää kokenut luontoa samalla tavalla. Olin yhä vieraantuneempi siitä. Kenties pari vuotta jatkuneet, työn ohessa tehtävät opinnot ja niihin liittyvä jatkuva velvollisuuden ja keskeneräisyyden tunne oli tukahduttanut minua. Olin ajatellut, että en voi aloittaa mitään uutta, koska minun täytyy keskittyä nyt opintoihini. Ja samalla kun olin evännyt itseltäni kaiken innostavan, opiskeluintoni ja -tehoni laski kuin lehmän häntä.

Olen iloinen, että minulla on luova puoli, eräänlainen paristo, joka ajaa minua kokeilemaan uusia asioita. Aiemmin tuo paristo täyttyi itsestään, kun olin ensin tyhjentänyt sen johonkin uuteen harrastukseen tai innostukseen. Tänä syksynä totesin, että tällä kertaa paristo täytyy laittaa laturiin. Pitkästä aikaa antauduin uusiin vanhoihin harrasteisiin, valokuvaamiseen, puutöihin ja piirtämiseen. Ja huomaan olevani enemmän innoissani, vaikka luonnon kokeminen onkin vielä muovikalvon takana. Opinnot ovat melkein valmiina, muutamaa suurempaa (rästi)tehtävää vaille pulkassa. Kun saan ne tehtyä, uskon että yksi henkinen kahle putoaa kolisten kaulani ympäriltä. Täytyy siis vielä puristaa loppukiri, mutta enää en evää itseltäni innostavia asioita.

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *