Juoksemisen rakettitiede

Olen aina halunnut ajatella, että jokaisella liikunnallisella tai liikunnallisemmasta elämästä haaveilevalla ihmisellä on johonkin urheilulajiin viha-rakkaussuhde. Useimmiten vihasuhde. Lajiin, jossa haluaisi olla hyvä ja jota säännöllisin väliajoin kokeilee, ihan tosissaan, mutta lopputulos on aina uudelleen välirikko. Tai ehkä muut ihmiset tarttuvat universumin vihjeisiin hanakammin ja siirtyvät suosiolla mieluisampien urheiluharrastusten pariin.

Laji jonka kanssa minä kidutan itseäni aina uudelleen on juoksu. Kokeilen juoksemista uudestaan vähintään parin vuoden välein, mutta tähän mennessä kaikki intensiivisen intohimoiset yhteiset kautemme ovat päättyneet siihen, että juoksulenkkarini palaavat vanhaan käyttötarkoitukseensa, tavalliseen kävelylenkkeilyyn. Muistan yhden euforisen kerran kun juoksin ajattelematta 45 minuuttia ja ajattelin, että nyt osaan. Mutta toista kertaa ei ole tullut. Olen mielestäni noudattanut yleisiä ohjeita juoksemisen harjoitteluun, hidasta tahtia ja juoksun ja kävelyn vuorottelua.

Syy siihen miksi jaksan hakata päätäni seinään juoksemisen kanssa on kaipuu kunnolla hengästyttävään aerobiseen liikuntaan, jollaista minulla ei tällä hetkellä säännöllisesti ole. Juoksu olisi niin helppo valinta. Lenkille pääsisi suoraan kotiovesta, varustevaatimuksena olisi lähtökohtaisesti pelkät lenkkarit. Juokseminen olisi helppo mukana kulkeva harrastus. Tunnustan myös median vaikutuksen pakkomielteeseeni. Juoksun asema urheilulehdissä on lyömätön. Urheilupalettisi ei ole täydellinen ellet juokse. Asiasta muistuttaa jokainen juoksija, joka juoksee ohitsesi kävelylenkillä.

Olen tunnistanut muutamia ongelmakohtia: ryhmäliikuntatunneilta tuttu piiskaaja puuttuu. Yleisesti ottaen pidän itseäni hyvin itsenäisenä liikkujana, mutta tarvitsisin uuden lajin kanssa selkeästi takapuolelle potkimista. Kotiamme lähinnä oleva hyvä ja polville hellävarainen hiekkapolku myös sattuu olemaan maailman mäkisin urheilupuisto. Harjoittelun alku on tarpeeksi tuskallista ilman luonnon omia intervallejakin. Huomaan myös että olen tottunut lenkkeilyperinteeseeni ja siihen, kuinka kävelylenkki on aina ensisijaisesti hyvää oloa ja raitista ilmaa, ja vasta toissijaisesti urheilua. Rennot, hyvä mielen hapesta täyttyvät keuhkot eivät kuulu juoksun opetteluun.

Haluan kuitenkin lopettaa pieneen tunnelin päässä näkyvää valoon nimeltä juoksumatto. Jonkin mieleni oikun seurauksena nousin muutama kuukausi sitten ensimmäistä kertaa elämässäni juoksumatolle. Ja sehän sujui! Tasainen ”maasto” ja tasaisena pysyvä koneen luoma tahti on toki helpotettu versio ulkomaailmassa juoksemisesta, mutta minulle tämä oli oikea riemuvoitto. En olekaan jotenkin perustavanlaatuisesti väärin kasattu ihmisyksilö joka ei osaa juosta! Ennätykseni tähän mennessä matolla on 25 minuuttia 8 kilometrin tuntinopeudella ja silloinkin lopetin lähinnä ajanpuutteen vuoksi.

Tästä on hyvä pinkaista uuteen yritykseen!

Faktat

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *