Keinutuoli liikuttaa ja pysäyttää

Pidän kohtuuttomuudesta. Jos jotain erehdyn tekemään, niin omistaudun sille yleensä turhankin paljon. Pyöräily eri muodoissa on ollut pitkään keskeinen osa identiteettiäni, kuten aikaisempi kirjoitukseni ehkä antaa ymmärtää. Viikonloppuna kävin Vuosaaressa harrastamassa cyclocrossia. Tunnin mittainen kärsimysnäytelmä koostuu parhaimmillaan sateesta, mudasta ja kylmästä. Siksi se sopii erityisen hyvin Etelä-Suomen syksyyn ja talveen. Viimeisellä kierroksella eturengas päätti mennä omia menojaan. Seuraavaksi istuin ambulanssissa, jossa kättä roikotettiin takaisin paikalleen.

Käsi kantositeessä keinutuolissa istuessa oli riittävästi aikaa mietiskellä. Jossain vaiheessa keinumista valkeni, että parissa viikossa en pääse takaisin lähtöviivalle muiden jo tutuiksi tulleiden naamojen vierelle. Kaikki ajatukset pyörivät urheilun ympärillä. Milloin pääsen takaisin ajamaan? Menikö hiihtokausi ohi ennen kuin alkoikaan? Saanko edes juosta? Masensi. Isoin ongelma kiikkustuolissa lojuessa ei lopulta ollut se, koska pääsen taas kutittelemaan dopamiinivarastoja, vaan se, etten pystynyt miettimään mitään muuta kuin liikkumista. Ymmärrän tällaisen stressin ihmisellä, jolle liikkuminen on toimeentulon edellytys, mutta minulle liikkuminen on lähinnä toimeentulon kuluttamista ja vapaa-ajan täytettä.

Keinutuolin johdattama umpikuja osoitti, että kohtuuttomuus oli vallannut vapaa-ajan ja henkiset voimavarat. Kohtuuttomuus ei ilmennyt helposti tuomittavassa muodossa, kuten suklaalevyjen jatkuvana tuhoamisena tai viinakaapissa uiskenteluna, vaan siinä, että olin keskittänyt vapaa-aikani yhden kortin varaan. Kun pyöräily jäi, mietin koska olen viimeksi käynyt leffassa? Milloin olen rämpyttänyt vitossointuja lievästi epävireisellä kitarallani? Koska olen kutsunut itseni kylään ja viipynyt liian pitkään kavereiden luona? Kysymyksiä oli liikaa ja vastaukset niihin epämiellyttäviä. Yksioikoisuuteen näytti olleen helppo upota ja unohtaa sivuseikat.

Lähipoluilla mustarastaita säikkyessä, dokumentteja ruudulta tuijotellessa ja kavereiden kanssa jaaritellessa, muistin elämän olevan paljon muutakin kuin kammenpyörittämistä. Enhän sitä kai koskaan unohtanutkaan, muut seikat eivät vain tuntuneet yhtä tärkeältä. Vaikka ei urheilu tietysti pelkästään liikuntasuoritteita ole. Yleensä siihen liittyy paljon sosiaalisia rituaaleja, onnistumisen kokemuksia ja sitten niitä epäonnistumisia. Parhaimmillaan siinäkin oppii jotain. Kantosidekuuri kuitenkin pakotti miettimään omia arvoja. Päädyin kiikkumisen seurauksena kunnioittamaan kliseistä Delfoin oraakkelien viisautta, kohtuus kaikessa. Siksi aion jatkossa säännöllisesti pukea kuvitteellisen kantositeen ja istahtaa keinutuoliin.

Faktat

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *