Kosmosta ei voi ymmärtää – onneksi televisio auttaa

Vuonna 1980 Carl Sagan -niminen astrofyysikko teki Cosmos-nimisen televisiosarjan. Sen tavoite oli kunnianhimoisesti selittää ihmisille, miten universumimme ja kosmoksemme on syntynyt.

Nyt astrofyysikko Neil deGrasse Tyson on jatkanut esikuvansa jalanjäljissä ja tehnyt jatkoa televisiosarjalle. Olen katsonut Cosmos: A Spacetime Odysseyta nyt viisi jaksoa, ja hieman kömpelön alkunsa jälkeen se on naulinnut otteeseensa. Sarjassa käydään läpi universumin kehitystä eri tapahtumien ja ihmisten kautta ja se osoittaa, kuinka mitätön hiekanjyvä ihmiskunta on universumin mittakaavaan suhteutettuna.

Minut ohjelma sai aluksi masentuneeksi. Siinä missä joillekin tähtiin tuijottelu on haaveilun erinomaisin muoto ja lupaus siitä, että tuolla jossain saattaa olla älyllistä elämää, minulle tähdet ovat olleet aina kuin jalkapohja, joka liiskaa alleen.

Universumin suuruus on aina ollut minulle jotain sellaista, mitä ei voi käsittää. Jo maapallon kokonaispinta-alaa on vaikea hahmottaa. Sama ongelma minulla on aikakäsityksen kanssa. Tuhat vuotta on aikakäsityskykyni raja, jonka jälkeen kaikki sitä ennen tapahtunut on jotain sellaista, johon ymmärrykseni ei riitä. Hemmetti, viime viikonloppukin on hämärän peitossa.

Ihmiset voidaan jakaa karkeasti kahteen kastiin. Toiset haluavat olla tärkeä osa maailmankaikkeutta. He toivovat, että jokaisella yksilöllä on oma merkityksensä. Toisille taas tietous siitä, että yksi ihmiselämä on miljardisosan miljardisosa kaikkeutta on helpottava ajatus. Heille olemme osa ymmärryskykymme ylittävää koneistoa. Siksipä heidän mielestään voimmekin elää ilman pelkoa, sillä olemme vain yksi atomihiukkanen kaiken kaikkeuden keskellä.

Minulle ajatus oman elämän mitättömyydestä ja turhuudesta on aina ollut kauhistuttava ajatus. Tieto siitä, ettei minulla ole maailmankaikkeudellisessa mittakaavassa minkäänlaista merkitystä oli hirvittävä ja jähmetti paikoilleen.

Cosmos: A Spacetime Odyssey on kuitenkin auttanut minua ymmärtämään, mistä elämässä on kyse.

Meillä kaikilla on yhteinen DNA-perimä. Puilla, ihmisillä, perhosilla, kivillä, kaikella. Kun kaikkeuteen ja minuuteensa osaa suhtautua yhteisenä, vallitsevana olotilana ja kokonaisuutena jonka jokainen osa on yhtä tärkeä tai yhtä mitätön kuin sen suurin tai olemattomin säe, maailman näkee uusin silmin.

Kenties sitä myös kunnioittaa sen jälkeen elämää entistä enemmän.

Ei huonosti televisiosarjalta.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *