Ku alku o hyvä, ni o loppu kans

Työ menee usein eteenpäin vanhojen rutiinien avulla. Tämä talvi on meillä töissä kuitenkin ollut aikaa, jolloin varustaudutaan luopumaan vanhasta ja tutusta ja samalla vastaanottamaan uutta. Toimistomme on siis muuttanut uusiin tiloihin.

Vanhasta luopuminen

Toimiston muutto tuli ajankohtaiseksi, kun talousluvut eivät enää puoltaneet vanhan toimiston omistamista. Olihan se aluksi shokki. Ei oltu ajateltu muutettavan minnekään. Oltiinhan me oltu vanhassa paikassa yli 50 vuotta. Itse suhtauduin asiaan neutraalin tunteettomasti, työpaikka oli vain toimipiste, johon minulla ei ollut tunnesiteitä. Tai niin ainakin uskottelin itselleni.

Kyllähän sitä huomasi muuttoilmoituksen jälkeen katselevansa paikkoja uusin silmin. Näki paljon sellaista mitä ei ollut huomannut arjessa aikaisemmin. Näki positiivisia ja hienoja asioita, joiden perusteella vahvistui ajatus hienosta toimipisteestä, mutta myös repsottavia kulmia, joista oli valmis luopumaan. Tein tiedostamattani luopumistyötä, tein mielessäni plus-miinuslistaa muutoksen positiivisista ja negatiivisista asioista. Ajatukseni hakeutuivat hienoihin asioihin, joista ei ollut valmis luopumaan, mutta samaan aikaan tarkastelin asioita kriittisesti ja etsin tietoisesti sellaisia puolia, jotka helpottavat vanhasta toimipisteestä luopumista.

Menettämistä ja puhdistautumista

Vanhan toimiston siivoaminen ja tavaroiden pakkaaminen oli varsin tunnepitoinen, joskin samalla myös kovin puhdistava kokemus. Vuosien saatossa oli omiin mappeihin kertynyt kaikenlaisia muistoja menneistä asioista ja tehtävistä. Aluksi ajattelin, että senkun vaan kippaan tarpeettomat paperit paperinkeräykseen, niin on sekin homma hoidettu. Hommahan romuttui heti, kun avasin ensimmäisen mapin ja näin ne kaikki huolella kirjatut suunnitelmat, joita olin tehnyt yli vuosikymmen sitten Diabetesliiton palvelukseen tultuani. Vieläkin hymyilytti miten yksinkertaisen helposti olin asioita nähnyt. Hienoa oli huomata, että iso osa asioista oli toteutunut tai ainakin mennyt eteenpäin. Osasta on toki jo aika ajanut ohi.

Ihan nopeasti ei myöskään uskoisi, kuinka paljon (turhaakin) tavaraa yhteen toimistohuoneeseen saa kerättyä. Ja miten kauan niiden hävittämiseen menee muistikuviin upotessa ja asioita uudelleen muistellessa. Kävin tavarat ja paperit läpi ainakin kolmeen kertaan. Ensimmäisellä kerralla keräykseen lähti vain murto-osa. Tuntui, että menetän osan työstäni ja identiteetistäni, mikäli luovun isommasta osasta. Ihan kuin tehty työ lakkaisi olemasta kokonaan. Kierros kierrokselta tavaran ja papereiden väheneminen sai aikaan myös puhdistautumista. Tuntui, että laatikko laatikolta oli helpompi hengittää ja tavaroiden väheneminen sai koko olon kevenemään.

Irti päästäminen

Kunnes tuli se päivä, jolloin kaikki oli pakattu ja kävin luovuttamassa avaimeni. Astuin ulos Diabeteskeskuksesta aurinkoiseen pakkassäähän ja silloin se iski. En tulisi tänne enää ikinä! Valtava lopullisuuden tunne tuntui saavan sydämen pakahtumaan. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että aurinko paistoi ja oli varmaankin talven hienoin päivä. Lähteminen sateisena ja pimeänä marraskuun päivänä olisi varmasti ollut helpompaa. Nyt tuntui siltä, että koko luonto pilkkasi minua siitä, että luulin suhtautuvani vanhaan työpisteeseeni, kuin esineeseen. Olihan se ollut myös taustalla oleva ystävä, kuullut iloisia ja surullisia uutisia, keskusteluja ja salaisuuksia. Talo oli vastaanottanut minut turvallisesti ensimmäisenä jännittävänä työpäivänä, ja minä ajattelin vain lähteä hyvästelemättä.
Oli ihan pakko salaa päästää pieni kyynel silmäkulmaan ja mielessä lausua ”Hyvästi ja oikein ihanaa jatkoa”. Kesällä pihalla kirmaa jo rippileiriläisiä. Muutos tekee hyvää meille molemmille.

Uuden aloitus

Nyt olen siis toista päivää uudessa työpisteessä ja uudessa työhuoneessa. Uusi työhuone tuntui vastaanottavaiselta, joskaan ei niin sielukkaalta, kuin vanha. Onhan se selvää, olemme vasta uusia tuttuja, yhteinen historia puuttuu. On siis aika rakentaa uusia muistoja, keskusteluja, uutisia ja salaisuuksia myös uuden työhuoneen kanssa.

Muutos on elämässä aina iso asia, mutta siihen sopeutuu paremmin, kun onnistuu pitämään mielensä avoimena ja vastaanottavaisena. Huomaamaan myös uudestaan ne hyvät asiat. Niinhän sitä sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Joskus siellä joutuu vaan vanhoja muistellen tovin koputtelemaan.

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *