Kun toisesta herää huoli

Minun olisi pitänyt se osata. Minä olen kouluttanut sitä toisillekin. Mutta en osannut. Kun yllättäen näin nuoren miehen sytyttelemässä tupakkaa työpaikan alaovella, parasta mitä sain aikaan oli äkäinen tokaisu ”Tämä ei muuten ole tupakkapaikka!”

Kun näkee toisen ihmisen tekemässä päihteiden kanssa jotakin epäkohteliasta tai – mikä paljon pahempaa – jotakin mikä vahingoittaa häntä itseään, pitäisi järjellä ajatellen olla hyvinkin luonnollista, että pitäähän siitä jotakin sanoa. Työpaikan esimiehen pitäisi sanoa krapulassa töihin tulevalle työntekijälle, ystävän pitäisi sanoa toiselle, kun tämä ilta illan jälkeen kumoaa kaksi tuoppia siinä ajassa kuin muut yhden. Sama järki sanoo, että täytyyhän olla olemassa tapa sanoa rakentavassa hengessä se mitä pitäisi sanoa. Sehän on viime kädessä kaikkien hyväksi.

Mutta kuten taideopiskelijaparka alaovellamme sai kokea, tämä on käytännössä niin kovin vaikeaa – rakentavan puuttumisen ikkuna tuntuu niin kovin kapealta. Ensin on se vaihe, kun kaikki on vielä hyvin: tikkuja ei ole kaivettu takintaskusta, lasillinen perjantai-iltana ei ole vielä muuttunut pullolliseksi. Mitä sitä silloin mitään puhumaan, tietenkään? Sitten on epäröinnin vaihe: ei kai se oikeasti? Miksi se tekee tahallaan itselleen noin? Huomenna on taas parempi päivä, onhan? Ja sitten, kuinka ollakaan, ollaankin jo tilanteessa jossa vahinkoa on tapahtunut. Savu imeytyy portaikkoon, työt hoidetaan vasemmalla kädellä kun alkoholin kuormittama keho ei kykenekään siihen mitä aiemmin, perhe-elämä on muuttunut säikyksi puolielämäksi.

Monesta asiasta riippuu, mitä sitten. Toiset alistuvat kestämään läheisen toimintaa. Työnantajani ylläpitämään Päihdeneuvontapuhelimeen tulee jatkuvasti epätoivoisia avunpyyntöjä päihteidenkäyttäjien läheisiltä, joiden omat voimavarat ovat jo niin loppu, että puhelu suunnataankin avun löytämiseen heille itselleen. Toiset taas – kuten minä alaovella – alkavat kerätä kiukkua, joka sitten jossakin vaiheessa purkautuu: esimies kaivaa esiin työsopimuslain kohdat henkilöperusteisesta irtisanomisesta, läheinen ihmissuhde muuttuu ”Miksi sä aina”- ja ”sä oot taas tollanen” -tyyppiseksi sanoilla kalvamiseksi.

Kaikesta huolimatta on olemassa muutamia konsteja, jotka kannattaa muistaa, jos joutuu sanomaan jotakin poikkipuolista läheisen päihteidenkäytöstä. Ensimmäinen on vaistoon luottaminen. Meidän tunteemme ovat viisaita: jos huoli läheisestä ihmisestä herää, siihen on todennäköisesti jokin syy. Vaistoon luottaminen auttaa reagoimaan tarvittaessa nopeasti. Toinen on se parisuhdeneuvonnassakin harrastettu viisaus, että keskustelun avaajan kannattaa puhua omista tuntemuksista ja omista havainnoista, ei yrittää mennä toisen pään sisään. Ja kolmas on, kaikesta huolimatta, yrittää aidosti kuunnella myös sitä toista ihmistä.

Tupakoivan taideopiskelijan kanssa ei tietenkään mikään näistä mennyt oikein nappiin. Vain neljäs tärkeä viisaus tuli jotenkin noudatetuksi – se, että ylipäänsä kannattaa avata suunsa ja sanoa edes jotakin, kun toisen päihteidenkäyttö häiritsee. Vuosia sitten kollegani tapasi koulutustilaisuudessa työntekijän, jolla oli aikanaan mennyt ryyppy päälle sen verran, että se oli alkanut näkyä työpaikalla. Tämän työntekijän työkaveri oli tokaissut lakonisesti ohi mennessään, pidempään keskusteluun ryhtymättä: ”On alkanu maistuu vai?” Työntekijälle tämä oli ollut riittävä heräte: hänen toimintansa oli huomattu, hänen on korjattava elämäntapojaan – ja hän korjasi. Vaikka suusta tulisi ulos vähän mitä sattuu, on se ainakin jonkinlainen viesti toiselle. Tärkeintä on puhua.

EHYT ry:n ilmaisissa Ensihuoli-koulutuksissa käydään läpi huolen esille ottamista läheisen kanssa.

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *