Liikunta voi olla ilo

Tuntuuko kuntoilu joskus pakkopullalta? Tuleeko palkinto vasta liikuntasuorituksen jälkeen? Miten löytää liikunnan ilo kaamoksen keskellä?

Olen urautumiseen taipuvainen suorittajatyyppi. Arkeni solahtaa helposti sarjaksi aina samanlaisina toistuvia velvollisuuksia. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten toisinaan arjen keskellä kyllästyn ja kaipaan elämääni vaihtelua. Asiaa ei myöskään helpota syksyn yhä lisääntyvä pimeys ja lumeton, märkä ja tuulinen sää. Joskus tuntuu, että pään sisällä toistuu luonnon ja taivaan harmaanruskea yksitoikkoisuus.

Liikunnan sanotaan auttavan jaksamaan, kohottavan mielialaa ja olevan suorastaan yleislääke kaikkeen kehon toimintaan. Miksi sitten väsyneenä työpäivän päätteeksi jumppaan lähteminen tuntuu niin vaikealta? Ponnistelu ja hikoileminen eivät houkuttele ollenkaan, paljon paremmalta tuntuisi vain päästä kotisohvalle keräämään voimia seuraavaa päivää varten. Kuntoilusta tulee velvollisuus ja jumppatunneista suorituksia. Liikunnan ilosta ei ole tietoakaan, vaan siitä tuntuu tulevan enemmänkin stressin lähde kuin lievittäjä.

Omalla kohdallani olen ajoittain ihmetellyt sitä, miksi liikuntasuoritus ei sinänsä tuota minulle nautintoa. Hyvä olo tulee vasta jälkikäteen. Säännöllisen ja riittävän raskaan liikunnan pitäisi kai muodostua harrastajalleen melkein huumeeksi, joka tuottaa mielihyvää ja jota on pakko saada riittävän usein. Olen jo runsaan vuoden ajan harrastanut säännöllisesti, ainakin 2–3 kertaa viikossa, melko raskasta, sykettä ajoittain jopa maksimin rajoille nostattavaa ja hikoiluttavaa liikuntaa vähintään puoli tuntia kerrallaan. Pyöräilykauden aikana useamminkin. Silti en koskaan ole päässyt kokemaan urheillessani endorfiiniryöppyä.

Kaikille ei siis ilmeisesti suoda tätä keinoa koukuttua kuntoiluun. Mistä sitten löytää liikunnan ilo, joka kantaa kaamoskauden yli? Erityisen tärkeäksi kysymys nousee itselläni jälleen pyöräilykauden pian päättyessä. Talvipyöräilijäksi kun minusta ei ole.

Omalla kohdallani vastaus löytynee jälleen vaihtelusta: liikunnan yhdistämisestä johonkin totutusta poikkeavaan ja ennen kaikkea hauskaan asiaa. Pallopelit ovat monelle erinomainen tapa liikkua ja pitää hauskaa samaan aikaan. Monipuolista ja vaihtelevaa liikettä vaativina ne myös toimivat mainiona aivojumppana.

Itselleni tämä on kuitenkin hankala yhtälö. Koululiikunnan tunneilta minulle on jäänyt vakavat traumat kaikkia pallopelejä kohtaan. Minulla ei ole lainkaan pallosilmää, koordinaatiokykyni on huono enkä osaa peleissä hahmottaa tilanteita ja niihin sopivia taktiikoita. Olinkin koulussa aina se, joka viimeisenä otettiin joukkueeseen, kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut.

Onneksi sääntöön on yksi poikkeus: sulkapallo. Sulkapalloa voi pelata vähäisemmilläkin taidoilla. Tässä pelissä on mahdollista saada huomattavasti itseä parempi vastustaja juoksemaan ja hikoilemaan, vaikkei pisteitä kovin paljon onnistuisikaan keräämään. Laji antaa siis onnistumisen kokemuksia myös kaltaiselleni ei-pallopeli-ihmiselle.

Olen nyt löytänyt lajin uudelleen yli kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen. Kaapista löytyi vielä vanha mailani ja kyllä: pelaaminen tuntui edelleen mukavalta. Vaikka minulla onkin ongelmia osua palloon riittävän suurella frekvenssillä ja reaktiokykynikin on hitaanpuoleinen, osaan iloita pelaamisesta. Samalla löysimme puolisoni kanssa uuden yhteisen harrastuksen. Parisuhdekin siis paranee ja myös puolison kunto kohenee. Win-win-tilanne siis!

En yleensä kuntoile juurikaan viikonloppuisin, koska haluan nauttia vapaapäivistäni ilman velvollisuuksia. Sulkapallo sopii kuitenkin esimerkiksi lauantaipäiviin. Silloin meillä on usein puolisoni kanssa yhteistä vapaa-aikaa. Hyvin nukutun, ehkä arjen univelat kuitanneen yön ja rauhallisen yhteisen aamukahvituokion jälkeen on mukava suunnata sulkapallokentälle. Pelin jälkeen voimme myös lämmittää taloyhtiömme saunan. Tämä yhdistelmä auttaa mainiosti rentoutumaan ja pääsemään irti työviikon rasituksista.

Viikonloppuisin on tosin usein muutakin ohjelmaa, kuten omalla tavallaan stressiä lievittäviä kulttuuririentoja, eikä pelaamaan ehdi läheskään joka viikko. Mutta ehkä se onkin hyvä, näin sulkapallostakaan ei tule rutiini, johon kyllästyy.

Lue myös Cecilian kirjoitus:

Liikunta on treeniä aivoille – motivoiko sinua keho vai mieli?

Ja Jaakon kirjoitus:

Rutiinit ja vaihtelut auttavat jaksamaan töissä ja elämässä

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *