Loma – ei mikään simppeli juttu

Tämä kesä on ollut erityinen. Tutustuin heinäkuussa ensimmäistä kertaa yhteiskuntamme epätodelliselta kuulostavaan luksukseen nimeltä palkallinen kesäloma. Neljän viikon täydellinen irtiotto päivätöistä. Neljä viikkoa ihan mitä vaan.

Olin aiemmissakin työpaikoissani päässyt seuraamaan kuinka vahvasti lomat rytmittävät ihmisten vuosikelloa. Liioittelematta, ja toki johtuen myös monista käytännön syistä, puheet  kesälomista alkavat jo helmikuussa. Aiemmin kuuntelin puheita ulkopuolisena kesätyöntekijänä lähinnä huvittuneena.

Nyt olin kuitenkin tullut imaistuksi ympärivuotisten työläisten klaaniin. Vuosi on ollut rankka. Antoisa, mutta kuluttava. Olen todistanut työelämässä kyvykkyyttäni hartiavoimin muille, mutta ennen kaikkea itselleni.

Viimeistään toukokuussa aloin jo murehtia sitä, kuinka lähitulevaisuudessa siintävä lomani ei varmasti riittäisi mihinkään. Loma ei voisi tulla tarpeeksi nopeasti eikä kaksikaan kuukautta, saati yksi, millään voisi riittää kuittaamaan kaikkea kumuloitunutta uupumusta.

Kyse ei ollut siitä, eikö neljässä viikossa kerkeäisi tekemään vaikka ja mitä. Lähinnä pohdin sitä mahtuuko neljään viikkoon tarpeeksi aikaa jolloin ei tarvitse tehdä mitään ja entä jos mystisesti huomaan lomani loppuvan jo ennen kuin koen sen kunnolla alkaneenkaan. Olen suorittaja (ja stressaaja sekä lomanvietossa vasta aloittelija) ja tiedostin vahvasti  mahdollisuuden salakavalasti täyttyvästä kalenterista.

Yhtenä villinä korttina kesän aikataulun suunnittelussa ovat muut ihmiset. Lausahdus ”sitten kesällä on aikaa” on täyttä hölynpölyä yritettäessä sovittaa useamman lomailevan ihmisen aikatauluja yhteen. Yhdet terassitreffit sovimme ystävieni kanssa heinäkuun ensimmäisellä viikolla heinäkuun toiseksi viimeisen viikon torstaille. Mitään muuta kaikille sopivaa aikaa ei löytynyt. Avopuolisoni kanssa tehdylle maltilliselle Suomi –turneelle oli olemassa tasan yksi sopiva aikaikkuna.  Ennen reissua ja heti sen jälkeen oli jo kuukausia sitten varmistuneita menoja ja rientoja.

Viime vuoden työn täyteiseltä kesältä muistan kuitenkin parhaiten koko kesän rentouttavimman päivän. Kyllä, päivän. Yksi alle 24 tuntia kestänyt reissu saaristoon tuntui kahden viikon lomalta ja olin kuin toinen ihminen yhteysaluksen kiinnittyessä takaisin mantereen laituriin.

Ilokseni olen nyt saanut vahvistusta uumoiluilleni siitä, että rentoutumiseen käytetyssä ajassa laatu korvaa määrän. Totaalisia rentoutumisen hetkiä on mahtunut tusinoittain niin varsinaiseen kesälomaan, mutta myös sen molemmin puolin.

Yksittäiset puolituntiset parvekkeen riippumatossa. Puolen päivän saaristoreissu venematkoineen. Alle 48 tuntia mökillä, missä ei lähtökohtaisesti tarvinnut tehdä mitään ja mistä ei tarvinnut tuona aikana ajatella liikkuvansa mihinkään. 1,5 tuntia entisen kotikaupungin lemppariterassilla. Maailman sympaattisin juhannusviikonloppu keskellä ei mitään.

Näiden empiiristen havaintojen valossa on selvää, ettei rentoutumiseen tarvita ennalta kalenteriin varattuja lomapäiviä eikä niiden kaikkien varsinkaan tarvitse olla  yhteen menoon. Välillä tähtien ollessa oikeassa linjassa puolen tunnin tuleen tuijottaminenkin voi riittää tipauttamaan kuukausien painolastin harteilta.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *