Mä metsään haluan mennä nyt

Metsäntutkimuslaitoksen selvityksen mukaan päivittäin metsässä vietetyt 20 minuuttia laskevat verenpainetta ja kohottavat elinvoimaisuuden tunnetta.

Metsä hyvinvoinnin lähteenä ei ole ajatuksena uusi, mutta aihe on ollut taas lähikuukausina paljon esillä. Metsähallitus sai juuri pakettiin kokonaisen luontoliikkumiseen ja luonnon ja hyvinvoinnin yhteyteen keskittyneen hankkeen, joka toteutettiin Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura taas julkaisi loppuvuodesta 2014 kirjan ”Hyvinvointia metsästä”, jossa hyvinvointi ymmärretään laajasti. Kirjassa eri tieteenalojen tutkijat tarkastelevat metsiä niin virkistyksen, talouden kuin maisemankin näkökulmista. Ja Suomesta löytyy jopa metsämentoriksi itseään tituleeraava henkilö, Sirpa Arvonen, jonka ”Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin” julkaistiin niin ikään vuonna 2014. Metsämentorointi soittaa omassa mielessäni jo kyseenalaisuuden ovikelloa, mutta Arvonenkin tuo kuitenkin esille tärkeää sanomaa siitä, kuinka jo muutaman kymmenen minuutin metsässä liikkumisella on todettu olevan monenlaisia terveysvaikutuksia.

Myös minä voisin paremmin metsässä. Tunnustan nyt, että olen elänyt vuosikausia metsänpuutteessa, enkä ole saanut aikaiseksi tehtyä korjausliikettä. (Viime vuoden puolella kirjoitin tuttavapiirini kirjakerhosta ja siitä, kuinka voin henkisesti paremmin kun budjetoin arkeeni edes yhden kirjan verran kuussa lukuaikaa. Jutussa kehotin muitakin miettimään, mitkä olisivat sellaisia asioita, joita tekemällä voisit paremmin. Tunnetusti on hyvin vaikea elää niin kuin opettaa.)

En ole koskaan ollut mikään varsinainen patikoija, vaeltaja tai telttailija. En kalastaja tai metsästäjä, marjastaja tai sienestäjä. Mutta tykkään valtavasti luonnossa liikkumisesta. Ihan arkisista metsälenkeistä, jotka eivät vaadi eväitä tai armotonta etukäteissuunnittelua. En ylenkatso pururatojen monen metrin levyisiä hiekkateitä kunhan sivuilta löytyy tarpeeksi puita.

Tämän kirjoitettuani tuntuu entistäkin naurettavammalta, että ajasta, jolloin hakeuduin säännöllisesti edes lähimmälle luontopolulle on yli viisi vuotta aikaa. Parin korttelin päästä löytyvää urheilupuistoa en suostu laskemaan, kaupunki näkyy joka sivulta ja keskellä on niinkin maanläheinen elementti kuin yleisurheilustadion.

Miksi näin? En oikeasti edes osaa sanoa. Kyseessä ei missään nimessä ole aktiivinen välttely, koska tarve kumpuaa itsestäni eikä ulkopuolelta. Lähinnä kyse on saamattomuudesta. Aloittamisen ja alkukartoittamisen vaikeudesta kaupungissa, jota ei koe tuntevansa tarpeeksi hyvin. Lähimetsät pitäisi ensin löytää ja reitit kartoittaa. Aikaa ei tietenkään ikinä ole.

Kaupungistumisesta huolimatta suurimman osa suomalaisista ei tarvitse kulkea kilometrien päähän saavuttaakseen lähimmän metsänrajan. Useimpien ihmisten lähimetsät ovat lisäksi helppoja pikkumetsiä, joissa eksymisen vaaraa ei käytännössä ole, sillä asutus tulee nopeasti vastaan joka suunnasta. Monelle askel takaisin luontoon ei siis vaatisi mahdottomia ponnistuksia. Pienetkin asiat voisivat helpottaa kynnyksen ylittämistä. Retkeily- ja luontotietoa on tarjolla paljon, esimerkiksi luontoon.fi -sivustolla, mutta itse kaipaisin esimerkiksi simppeliä älypuhelinsovellusta, joka näyttäisi lähimmät hyvät maastot, kansallispuistot, luontopolut ja pururadat sekä bussilinjat, jotka niiden lähelle vievät. Kertokaa toki, jos sellainen on jo olemassa!

Minä ajattelin aloittaa läheltä. Työkaverini on aiemmalta ammatiltaan eräopas. Hän asuu perheineen aivan kotimme lähellä ja he ovat kunnostautuneet lähimetsien säännöllisessä samoamisessa. Lähimetsä valloitettakoon ensin kaverioppaan avustuksella ja sen jälkeen aivan omatoimisesti. Ja ennen kaikkea säännöllisesti.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • hiano tämä teksti