Miehetkin voivat tuntea olonsa läskiksi – ja se murskaa itsetunnon

Paino.

Kun painoin 20-vuotiaana pikkulapsena 62 kiloa, päätin etten koskaan elossani paina yli 65:tä kiloa. Olin pienikokoinen. Olen aina ollut. Pituutta minulla on 173 senttiä. Ruumiinrakenteeni on aina ollut alapyöreä. Kyllähän te tiedätte. Sellainen synnyttäjän lantio joka näyttää vähän hassulta, vaikka painoa olisikin vähän.

Meni muutama vuosi ja puntari lävähti 65 kiloon. 68 kiloa. Siihen jää, lupasin. Ei koskaan yli 70 kiloa. Ei koskaan. Ei näillä luilla.

Sitten tuli vuosi 2011 ja pääsin kolmeksi kuukaudeksi Madridiin töihin. Vietin siellä eräät elämäni hienoimmista hetkistä. Työskentelin parikymppisten kanssa, joilla oli parikymppisten elämäntavat. Olut ja tapakset painoivat viisarin 72 kiloon.

No saatana. 75. Viimeinen tarjoukseni.

Ja nyt kenties vähän tuon yli.

Ylärajan siirron sijaan voisi ottaa jopa tavoitteekseen hivuttautua pykälän alaspäin.

Huomio elämästä: Kun äijänä ottaa muutaman kilon lisää, siitä saa kuulla ”veljellistä naljailua”. Olen itse tehnyt samaa jalkapallojoukkueeni pukukopissa.

”Heh heh, on tainnut vähän kalja maistua? Pitäisikö sinun liikkua vähän?” saatoin sanoa kanssapelaajalleni, jonka näin kesätauon jälkeen ensimmäistä kertaa syyskauden alkaessa.

Nyt mieleeni ei tulisi mitenkään sanoa mitään tuollaista kenellekään. Heikontunut fyysinen kunto ja elintasomaha masentavat. Etenkin sunnuntaisin kun perjantai ja lauantai on mennyt radalla, nivelet ovat turvoksissa alkoholista ja pizzalaatikko tyhjänä olohuoneen pöydällä.

Lihominen aiheuttaa minäkuvan vääristymistä, ja itsetunto viiltää lattiaa  – vaikka tietääkin, että on vielä suhteellisen terveissä mitoissa.

Pelko oman ulkonäön riittämättömyydestä on miehillekin kaamea kokemus.

Vittuilkaa mieluummin hiustenlähdöstä. Siihen ei voi vaikuttaa, ja kaljuuntumisensa voi peittää pipolla.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *