Tämän urheilu opetti minulle elämästä

Aikaamme leimaa kaksi Suurta Ajatusta. Kuulijasta riippuen ne ovat joko hullutusta tai oivallisia elämänohjeita.

Numero yksi: arjen on oltava silkkaa intohimoa. Kun asiat muuttuvat haastaviksi, on parempi laittaa häiriötekijät vaihtoon – oli kyse sitten ammatista, harrastuksista tai puolisosta.

Numero kaksi: jokaisen on syytä kasvattaa lihakset. Se onnistuu näppärästi kuntosaliharrastuksen ja ruokavalioremontin avulla. Pienet paheetkin ovat sallittuja, sillä esimerkiksi jäätelöä saa nykyään myös proteiinilla ryyditettynä versiona.

Asiat kuitenkin muuttuvat omituisiksi, kun nämä kaksi yritetään yhdistää.

Kuntosalilla touhuaminen toki luonnistuu parhaiten, kun mukana on sopiva määrä rakkautta lajiin. Palava intohimo on kuitenkin vain harvoin avain menestykseen, vaikka meille toisinaan niin uskotellaankin.

Olisi puhdasta hölmöyttä väittää, että lihaksia kasvatetaan pelkällä innostuksella ja tahdonvoimalla. Ei kasvateta. Sen sijaan urakka vaatii kovaa työtä – silloinkin, kun ei millään huvittaisi. Tuskin yksikään aamukuudelta salille syöksyvä fitness-harrastaja hyppii riemusta aina herätyskellon soidessa.

Intohimo kenties tönii meitä eteenpäin vielä siinä vaiheessa, kun valikoimme sporttikaupan rekistä karamellinvärisiä treenivaatteita. Mutta sitten koittaa aika, jolloin vaatteet vettyvät hiestä ja lihakset tuntuvat repeävän rasituksesta. Siitä ovat kaikenlaiset himot kaukana.

Tätä kaikkea pohdin lenkkeillessäni helmikuisessa tihkusateessa. Vieressäni katumaasturit ärjyivät menemään pitkin maantietä ja syöksivät pakokaasua kasvoilleni. Kolmen vaatekerroksen alla hiki virtasi, mutta kylmä viima iskeytyi ytimiin saakka heti, kun erehdyin pysähtymään edes hetkeksi.

Jossain vaiheessa sade lakkasi. Äkisti muuttuneet olosuhteet innostivat siinä määrin, että pääsin hetkeksi jonkinasteiseen flow-tilaan. Sitten astuin suoraan lätäkköön.

Sellaista urheilu toisinaan on – ja juuri siinä piilee sen suuri anti.

Kovin isoja lihaksia en ole vieläkään onnistunut kasvattamaan, mutta sen olen oppinut, että edistyminen vaatii ponnistelua. Juoksuaskel ei kevene, jos ei jaksa nähdä vaivaa. Välillä se tarkoittaa karseita treenejä ja kipeitä akillesjänteitä.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin: parisuhteisiin, työelämään ja henkiseen kehitykseen. Hypetetyimmänkin start up -firman henkilökunta joutuu joskus loikkimaan lätäköiden kautta, sillä arki ei ole pelkkää aallonharjalla surffaamista.

Se ei ole tylsää realismia, vaan elämää. Juuri sitä samaa, josta myös kaikkein hienoimmat hetket syntyvät.

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *