Monta sanaa nostalgiasta

Olen aina ollut nostalgiahiiri. Teen kaikista elämänmuutoksista eksponentiaalisesti työläämpiä rypemällä muutoksiin liittyvässä luopumisessa. Muutosten tapahduttua olen sentimentaalinen muistelija. Äärettömän huono tässä hetkessä eläjä.

Ensimmäinen etukäteishaihattelu jonka selkeästi muistan, tapahtui esikoulun kevätjuhlassa. Siirtymä tutusta vieraaseen on aina ollut vaikeaa. Kiinnyn paikkoihin, tuttuihin huonekaluihin ja tuttuihin nurkkiin. Rutiineihin. Ala-asteen päätösjuhlassa muistan kysyneeni kavereiltani, eikö heillä tule ikävä näitä luokkahuoneita ja käytäviä. Kaikkia kivoja opettajia ja tyhmiä luokkakavereita. Näitä vuosia. ”Tämän jälkeen me emme enää koskaan ole ala-asteella!” Vastakaiku ei ollut valtaisaa. Kummallisia lapsia, kesälomalle niillä vaan oli kiire. Ja pois ala-asteelta.

Sama toistui joka ikisen oppilaitoksen kohdalla, aloin kävelemään käytäviä hitaammin jo viikkoja ennen päättäjäisiä. Näin aikuisena joudun toistamaan saman henkisen rituaalin jokaisen muuton yhteydessä. On vaikea luopua asunnoista, niistä kamalistakin. Vielä vaikeampaa on luopua kaupungeista. Itse lenkkeilyn saa siirrettyä seuraavaan asuinpaikkaan, mutta samaa lenkkipolkua ei. Edelleen viipyessäni kotipaikkakunnallani useamman päivän päädyn kävelemään kaupunginosaan, jossa asuin lapsena. 10 kilometrin päähän vanhempieni nykyisestä asuinpaikasta.

Näen loogisena osana tätä ”piirrettäni” sen, että myös teknologinen kehitys on aina ollut minulle hyvin kaksiteräinen miekka. Kehitys syrjäyttää aina vanhaa ja suurella todennäköisyydellä minä olen kiintynyt siihen vanhaan, joka kehityksen myötä nyt korisee kuollessaan. Taistelu digitaalisessa muodossa olevaa musiikkia vastaan kesti kauan. Minä sekä monissa asioissa esikuvanani toiminut isoveljeni kantelimme kannettavia cd-soittimia vielä pitkään mp3 –soittimien voittokulun alettua.  Nähtyään ensimmäisen modernin soittimeni veljeni lausahti ikimuistoisesti ”myit sitten sielusi”. Nykyisin olemme molemmat moniuskovaisia, tunnustusta saa sekä digitaalinen muoto että fyysinen tallenne.

Kävin hiljattain katsomassa huimasti kehittyneeseen tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvan Her, josta myös Tuomas kirjoitti.  Elokuvan jälkeen pohdin ääneen, kuinka tulevat sukupolvet eivät enää pääse kokemaan jumittuvia, rätiseviä ja laatuaan menettäviä VHS-kasetteja! Elokuvaseurani totesi diplomaattisesti, että sehän on teknologisen kehityksen luonne. Jokainen sukupolvi saa jotain uutta, mutta melko vääjäämättä joutuu luopumaan mahdollisuudestaan vanhaan. Järkeilevän toteava näkemys, mutta minulle näissä asioissa vieras.

Tähän kaikkeen peilattuna olen kuitenkin toteuttanut hämmentävän suuren määrän hämmentävän suuria, uhkarohkeita ja vapaaehtoisia muutoksia elämässäni. Olen järkeillyt, että etukäteenkin tapahtuva nostalgisointi on minun tapani käsitellä muutosta, toivottaa se tervetulleeksi ja hyväksyä tietyn aikakauden loppuminen. Koen nostalgian kertovan ikävän tavoin vain hyvistä asioista. Jollakin on ollut merkitystä. Ja sitähän me kaikki loppujen lopuksi haluamme, elämällemme merkitystä. Elämän täydeltä merkityksellisiä asioita.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *