Ongelmana asenne

Löysin itseni tänään parin vuoden tauon jälkeen kirjanpidon oppitunnilta tiliristikkoja rustaamasta ja eräs hiljattain lukemani kolumni muistui mieleeni.

Suosittu bloggaaja ja Helsingin Sanomien kolumnisti Katja Lahti kirjoitti asenneongelmista joita huomaamatta omaksumme luonnolliseksi osaksi identiteettiämme. Lahti kertoi omasta negatiivisesta asenteestaan matematiikkaan, kouluajoista aina nykyhetkeen saakka. Hän ymmärsi asenteiden siirtyvän helposti myös jälkikasvulle. Kyseessä voi yhtä hyvin olla lukuaine koulussa tai esimerkiksi yleisesti liikunta – asennevammoissa valinnanvaraa löytyy!

Teksti iski kiusallisen lähelle. Varsinkin Lahden puolison tiukka näpäytys ”sinun suurin ongelmasi matematiikan kanssa on asenne” sai kylmän hien kohoamaan kasvoilleni. Mieleeni muodostui kuva vaihtoehtoisesta nykyisyydestä jota luultavasti eläisin ellen olisi kampittanut omaa asennevammaani jo vuosia sitten.

Kotonani ei erityisesti rakastettu matematiikkaa. Ympäriltä kaikuneet asenteet saattoivat alitajuisesti vaikuttaa negatiivisen asenteen syntyyn, mutta oikeasti kohtalokseni oli koitua yläaste. Yläasteikäinen lapsi on kuin sieni. Tietoutta siitä kuka minä olen ei juurikaan vielä ole ja vaikutteita imetään niiltä, jotka tielle sattumusten summien kautta osuvat ja jotka olemustaan kovimpaan ääneen markkinoivat. Elämän pyöriessä koulun ympärillä on identiteettiä helppo rakentaa keinotekoisestikin sen ympärille missä pärjää ja missä ei. Toki ääripäiden kautta, keskiteiden arvo löytyy monesti myöhemmin.

Harmittavan monen lapsen tielle osuu tämän kaiken pönkittäjäksi vielä negatiivisia oppimis- tai pikemminkin oppimattomuuskokemuksia. Kelkasta kerran pudottuaan on takaisin kyytiin vaikea päästä. Uusi tieto kumuloituu vanhan päälle, jos sitä on. Omien matemaattisten taitojeni perusta muuttui yläasteen aikana negatiivisen opettajan säestämänä kevätjään ohueksi.

En vielä tänäkään päivänä ole keksinyt mistä kaivoin sen sisukkuuden, jolla katkaisin  negatiivisuuskierteen. Lukiossa päätin, että matemaattiset aineet eivät tule varjostamaan koko opiskeluaikaani. Serkkuni tukiopetti minua töidensä jälkeen melkein viikoittain ja pikkuhiljaa aloin pärjäämään. Työmäärä oli kuitenkin sen verran valtava, että vannoin, kuten ehdottoman nuoren kuuluu, että ei ikinä enää.

Ja hups, yliopistossa kaiken humanismin sivussa kiinnostikin myös kauppatieteet. Opintokokonaisuuden pakollisena pahana oli muutama matematiikan kurssi. Mutta ne läpäistyäni, ihan tosi, ei ikinä enää.

 Välillä elämä kuitenkin haluaa hieroa kaikkein ehdottomimpia suustasi päässeitä lauseita naamaasi, jotta perustavanlaatuiset viisaudet ihmisten ja tilanteiden muuttumisesta tulevat varmasti selviksi. Voit esimerkiksi löytää itsesi kaikkien matikkavalitusvuosien jälkeen opiskelemasta vapaaehtoisesti talousalan tutkintoa tukemaan samalle aihealueelle painottuvia työtehtäviäsi, joihin itse varta vasten hait. Näin voi käydä. Niin kävi minulle.

Mutta jotain harmittavan pysyvää voidaan ihmiseen valaa niinä teinivuosina, jolloin kuvaa itsestä omissa ja muiden silmissä aletaan rakentaa. Kävelin kirjanpidon tuntien jälkeen hissiin vuosikurssilaisteni kanssa ja kuulin sanovani ”siis mä olen niin huono matikassa”. Toivon tuon olleen viimeinen kerta. Ei ikinä enää.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *