Onko stressi vihollinen?

Tässä eräs terveyskeskustelujen suurimmista kliseistä: elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa meillä on jatkuvasti kiire ja jossa meiltä vaaditaan jatkuvasti enemmän. Tämän seurauksena koemme epäterveellisen määrän stressiä, mikä aiheuttaa pitkällä tähtäimellä sen, että meistä tulee ennenaikaisesti työkyvyttömiä tai pahimmassa tapauksessa kuolemme milloin mihinkin stressin aiheuttamaan vaivaan.

Mantra on niin tuttu, että huomaan omassa elämässäni ahdistuvani välittömästi kokiessani stressiksi luokiteltavia tuntemuksia. Olen usein pyrkinyt enemmän tai vähemmän tietoisesti välttämään stressiä aiheuttavia tilanteita tai asioita aina kun se on mahdollista.

Tähän liittyen törmäsin sattumalta terveyspsykologi Kelly McGonigalin viime kesänä pitämään TED-puheeseen, jonka ajatus oli kiinnostava: entä jos meidän ei pitäisikään ensijaisesti pyrkiä vähentämään stressiä, vaan muuttaa suhtautumistamme siihen?

Stressin aikaansaamat reaktiot ovat kehon tapoja valmistautua haastaviin ja raskaisiin asioihin. Pitkään yhtäjaksoisesti koettuina ne eivät toki ole hyväksi, mutta lyhyellä tähtäimellä paineen tunne on usein suorituskyvyn kannalta positiivinen asia. McGonigal viittaa puheessaan tutkimukseen, jossa kuolleisuuden todettiin olevan suurin sellaisella testiryhmän osalla, jotka uskoivat stressin vaikuttavan negatiivisesti terveyteensä. Stressin määrä ei siis ollut läheskään niin merkittävä tekijä, kuin siihen liittyvät uskomukset.

McGonigalin ajatuskulku on toki rankasti suoraviivaistava jo siinä mielessä, että se latoo kaikenlaisen stressin saman kategorian alle. Vaikkapa raskaan työrupeaman aiheuttama ahdistus ja läheisen kuolema ovat lähtökohtaisesti hyvin erilaisia asioita, jotka lyhyessä esityksessä niputetaan surutta yhteen. Sama ongelma tulee vastaan myös siinä, miten McGonigal käyttää stressin oireista puhuessaan esimerkkeinä ainoastaan fyysisiä reaktioita — kiihtyneen hengityksen tai kohonneen pulssin voi vielä kohdata kehon luonnollisena reaktiona, mutta lamaannuuttava henkinen paine onkin jo kaikessa monimuotoisuudessaan hankalammin lähestyttävä seuraus.

Tästäkin huolimatta McGonigalin esittämä ajatus siitä, että stressiin itseensä ei pitäisi suhtautua vihollisena on erinomainen — kehon ja mielen tapoihin reagoida asioihin ei voi usein suoraan itsessään vaikuttaa, mutta tapa jolla niitä lähestyy voi parhaassa tapauksessa muuttaa aivan kaiken.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *