Opit oikeaoppiseen juoksemiseen juoksukoulusta

Siitä on vuosi, kun viimeksi kirjoitin juoksemisesta. Ei ole ollenkaan yllättävää, että tilanne on pysynyt pitkälti muuttumattomana. En treenaa maratonille tai puhu peruskestävyydestä ja sykemittareista kuin lahkolainen. Kuntosalin juoksumatto on edelleen ystävä, mutta suurempaa hurahtamista ei ole tapahtunut.

Kesäkuun ajan yritin kuitenkin hurahtaa. Tai edes silottaa tietä hurahtamiselle pienryhmämuotoisessa juoksukoulussa. Koulua oli kesäkuun ajan kaksi kertaa viikossa eli yhteensä tapaamisia kertyi yhdeksän.

Koulu oli suunnattu käytännössä aloittelijoille, mutta ihmisten menneisyydet lajin kanssa olivat virkistävän erilaisia. Monella aloituskertoja oli takana useita. Yhdellä juoksuharjoittelu oli tyssännyt raskauteen, toisella liikunta ei ollut ikinä aiemmin ollut kiinteä osa elämää.

Nyt kuukausi on jo saatu päätökseen ja ryhmässä kerettiin harjoittelemaan niin tekniikkaa, juoksijan lihaskuntoa, koordinaatiota, tekstin alussa parjaamaani peruskestävyyttä kuin myös esimerkiksi polkujuoksua metsäpoluilla. Kukaan ei joutunut jättämään leikkiä kesken ja useampikin selätti tiukkaan pinttyneitä koululiikuntatraumoja.

Minulle vaikeinta oli omista liian korkeista odotuksista eroon pääseminen. Vei muutaman hetken, ennen kuin pääsin sinuiksi sen kanssa, mitä kuukauden mittaiselta kurssilta voi odottaa ja mitä ei. Kuukausi on lyhyt aika, jossa keretään rakentamaan ennen kaikkea valmiuksia tulevaa harjoittelua varten. Koulun suurin anti olikin varmasti se, että perusteet ovat tämän jälkeen kunnossa. Tahmeiden päivien sattuessa kohdalle takataskussa on muutama tekniikkakikka, joiden avulla askel voi rullata heti hieman kevyemmin. Kuukauden jälkeen opittuna on ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja armollisuutta.

Mutta myös se, että juoksu saattaakin omalla kohdallani olla laji, jossa voisinkin haluta olla joukkueurheilija.  Jo kesäkuun aikana osallistujien kesken väläyteltiin mahdollisuutta kaupunginosaryhmittymien ja vertaistukiryhmien perustamisesta, joista tarvittaessa voisi löytyä helpostikin lenkkiseuraa lyhyellä varoitusajalla.

Ryhmämme yhteydenpito hoitui kuukauden aikana sosiaalisen median välityksellä ja hyvin nopeasti porukan perustamisen jälkeen Facebook -ryhmämme jo täyttyi kauhisteluista ja hengästyskuolemien uumoiluista. Ohjaajamme kuitenkin lupasi meille niin kevyen ja hitaan aloituksen, että tulisimme kinuamaan juoksemaan pääsemistä loppujen lopuksi itse.

Kuinkas sitten kävikään?

Tämä ennen kuukauden alkua piruja seinille maalaillut joukko vaati viimeiselle kokoontumiskerralle Cooperin testiä. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *