Ovatko kestävästi elävät tämän päivän elitistejä?

Loppukeväästä luin Helsingin Sanomien nettisivuilta jutun 2010-luvun statussymboleista; perintöesineistä, kierrätyksestä elämäntapana, hyvästä ruoasta, kestävistä hankinnoista ja vapaa-ajasta. Kirjoitussävy oli paikoitellen naljaileva ja kommenttiboksi täyttyi ”arjesta vieraantuneet elitistit!”-tyyppisistä heitoista. Tämä oli odotettavissa.

Jutussa kerrottiin, kuinka muun muassa monen tunnin kokkausoperaatiot ja perheen ja ystävien kestitseminen, isovanhemmilta perityt kalusteet, kestäviin käyttöesineisiin ja vaatteisiin panostaminen sekä 4 päivän työviikot ovat tämän hetken itsensä korostamisen välineitä ja sosiaaliluokkatikkaiden puolia. Vepsäläisestä uutena hankittu olohuonekalusto häviää ajan kanssa perintöesineistä ja edellispäivän muotoiluklassikoista kasatulle setille.

Osa kärjistyksistä ja kommenttien kyseenalaistuksista oli täysin paikallaan, mutta minä näin jutussa lähtökohtaisesti muutoksen parempaan. Päivätyöni on ympäristöasioita ajavassa organisaatiossa, jossa tehdään päivittäin töitä pysyvien asennemuutosten eteen. Jotta joskus käytettynä ostaminen olisi sääntö, uutena ostaminen poikkeus. Jotta aika olisi ensisijaisia tavaroihin nähden. Jotta alettaisiin nähdä ympäristöystävällisten energiaratkaisujen kohdalla investointikustannusten ohi säästöihin.

Kun hesarin jutusta karsitaan kiillotettu pinta, tietyn aseman tavoittelu ja lehtijutun ylilyöntilisä, jäävät jäljelle pohjimmiltaan ympäristöystävällisemmät, maanläheisemmät ja viime vuosikymmeniin verrattuna paremmin kestävän kehityksen ajatuksen kanssa linjassa olevat arvot: vanhan kunnioitus, raaka-aineiden arvostus, kestävyyteen panostus jatkuvan kulutuksen sijaan sekä yhdessäolo.

Hetki sitten myös Ylellä oli hiljattain nettijuttu siitä, kuinka ihmiset ostavat nykyään paljon käytettyä designia, johon ei olisi uutena varaa. Kierrätyskeskushaukan sydämeni huuti hallelujaa! Totta – lähtöajatuksena on nimenomaan saada kotiin sitä arvostettua designia, mutta ihmisten arvojärjestys on silti merkillepantavaa. Uutuudenkiiltoa ei enää arvoteta hankintoja tehtäessä korkeimmalle. Ei osteta lähtökohtaisesti uutta, halvempaa kopiota vaan käytettyä, vaikka sitten kerrytetyn säästöpossun turvin.

En jaksa surra sitä, että joillekin hesarin luettelemat nykyajan statussymbolit ovat nimenomaan ja pelkästään statussymboleita. Tässä asiassa en suostu olemaan kyynikko vaan pirun tyytyväinen siitä, että edes jollakin tasolla olemme päässeet eteenpäin kertakäyttökulttuurista, rahalla ja uutuuden karheudella pröystäilystä. Aina tulee olemaan ihmisiä, joille asia kuin asia ja teko kuin teko on oman egon ja minäkuvan pönkitystä ja vain murto-osa hankinnoista tehdään oikeaan tarpeeseen. Ristin sormeni, jotta nähtävissä oleva positiivinen trendi ei olisi vain hetkellinen.

Hyville uutisille on toki aina masentavat vastineet. Aloitin lauantaini lukemalla merkkitietoisista ja itseään brändäävistä teineistä, joiden puheista ja rahaan ja uusiin merkkivaatteisiin linkittyvästä hierarkiasta on hienovaraisuus kaukana. Myös hesarin statussymboli -juttuun oli haastateltu kolmekymppistä miesbloggaria, jonka päättelin käyttävän laadukkaaseen ja kestävään pukeutumiseen tuhansia euroja vuodessa. Hän sentään sanoi vaatteen merkin kuuluvan sen sisäpinnalle.

 

Lue lisää:

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *