Pehmein tossuin

Aloitin tammikuussa aikuisbaletin. Edellisestä kosketuksestani mihinkään tanssilliseen urheiluun on rapiat kymmenen vuotta. Haluaisin sanoa, että harrastin tanssia tavoitteellisesti monta kertaa viikossa ja muistoiksi sain leijuvan kevyen kävelytyylin ja aktiivisen tavan käydä tanssiesityksissä.

Näin ei kuitenkaan ole. Harrastin jazztanssia kerran viikossa, useamman vuoden kylläkin, mutta tavoitteellisuus siitä oli kaukana. Harmituksekseni käteen jäivät lähinnä hyvä ryhti, mistä toki sietää olla iloinen, ja muistot siitä, kuinka parhaan ystäväni äiti omien vanhempieni ohella olivat täysin minun ja kaverini riitojen armoilla. Tällä viikolla voidaan matkustaa samassa autossa, ensi viikolla ehkä ei. Kauniina muistona on myös kesken tanssituntia alkanut vatsatauti. Ja se mitä söin sitä ennen.

Noin 15 –vuotiaaksi asti kaikki liikuntaharrastukset, tanssikin, aiheuttivat hampaiden kiristelyä. Urheilulliset vanhempani patistivat lannistumatta liikunnan pariin, mistä olen nyt iloinen, mutta silloin lähinnä ärsyyntynyt. Muutos tapahtui pikku hiljaa. Ensin tuli kuntosali, mutta sitten Suomeen rantautui spinning. Ja kertalaakista minusta tuli verenmakusuussaurheilija. Ei kipuu ei hyötyy. Tunti on ollut huono, jos kotiin ajaessa ei joudu käyttämään liikennevaloissa käsijarrua. Miksi? Koska jalat tärisevät niin paljon, ettei kytkintä saa pidettyä tasaisesti pohjassa. Järkevyys tästä kaikesta oli monesti kaukana.

Vuosia vierähti ja spinning vaihtui muun muassa body combatiin. Veren maku teki siirtymästä kevyen. Jotain kuitenkin tapahtui muutama vuosi sitten. Jouduin jättämään combatin harrastamisen ja mitään ääriurheilua ei tullutkaan tilalle. Löydetty liikunnan ilo oli edelleen olemassa, mutta kaikki oli todella satunnaista ja se hiersi lajiuskollista mieltäni. Muistin perukoilla kaikuivat opiskelukaverini kertomukset aikuisbaletista, notkeutumisesta, kehityksen näkemisestä ja siitä kuinka sekin on tosi rankkaa.  Saisinkohan baletilla sen keveän ylvään olemuksen? En kuitenkaan kokenut olevani ihan siellä vielä. Rankkaa tai ei, mutta tanssillisille harrastuksille ominainen tietynlainen rauhallisuus on ollut minulle vieras asia kymmenen vuotta.

Runollisesti sanottuna, niin harrastuksissa kuin elämässä ylipäätään moni asia tarvitsee tapahtuakseen oikean astinlaudan. Minulle oikea ponnistusalusta takaisin tanssin pariin oli pilates, jossa ehdin puoli vuotta ennen baletin alkamista tottua samantyyppiseen rankan ja rauhallisen liittoon.

Aikuisbalettikokeiluni on kestänyt vasta muutamia viikkoja ja sillä, miten kauan polku kohdallani kestää, ei oikeastaan ole sen suurempaa merkitystä. Olen joutunut terveellä tavalla kasvotusten varhaisteinivuosieni kanssa (diagonaalisarjat salin poikki muiden silmien alla aiheuttivat aluksi melkein jalat alta vieviä menneisyysvälähdyksiä) ja astunut rohkeasti tutun ympyrän ulkopuolelle. Pehmeillä harjoitustossuilla, joiden kuminauhat ompelin omin käsin.

 

Katso faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *