Pelko nauttii seurasta

Joidenkin mukaan pahimman pelkääminen on realismia. Minulle se on ainoastaan riesa, josta harvoin on mitään todellista hyötyä. Saatan viettää helposti tuntikausia murehtimalla asioita, jotka vaikuttavat jälkikäteen ajateltuina täysin turhilta. Pahinta on se, että järkeilevä osa minusta tiedostaa kyllä sen, että ajatuskulkuni ovat lievästi sanottuna kaukaa haettuja. Mutta samalla vatsan pohjalla kalvaa epäilys, josta on hyvin vaikea päästä eroon.

Pahimman pelkääminen ei ole mielentila, jossa tehdään järkeviä päätöksiä ja suhtaudutaan maailmaan sopivalla skeptisyydellä. Siinä aika kuluu lähinnä sen pohtimiseen, että kanssaihmisen omituinen äänensävy tai sanavalinta saattoi olla merkki epäluottamuksesta, ja että kevätflunssa on mitä luultavimmin maailmaan näyttävän paluun tehnyt musta surma.

En kiistä, etteikö tietty määrä pelkoa voisi olla monissa tilanteissa myös hyvä asia. Ongelma on vain siinä, että tunne paisuu niin helposti täysin naurettaviin mittasuhteisiin. Olen todistanut omassa lähipiirissäni tilanteita, joissa pelkät epämääräiset pahat aavistukset saavat ihmiset toimimaan täysin kohtuuttomasti, pilaavat kokonaisia ihmissuhteita ja synnyttävät mitä villeimpiä fobioita.

Olemme myös usein tahtomattamme huikean hyviä lietsomaan toinen toistemme pelkotiloja. Klassinen esimerkki: oletko koskaan kokeillut selvittää googlettamalla, mikä sairaus sinulla saattaisi kummalisten ensioireiden perusteella olla? Jos et, en suosittele kokeilemaan. Paranoia leviää nopeammin kuin yksikään todellinen tauti. Vaikkakaan en tietysti halua pelotella.

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *