Plyysisohvan uumenista

Oletko käynyt kallonkutistajalla?

Moni on. Osa istuu terapiassa vuosia, toiset saavat helpotuksen juteltuaan viisi minuuttia terveydenhoitajan kanssa. Joillekin psykologikäynnit ovat ikävää pakkopullaa, joku muu vannoo Freudin nimeen.

Eräänä päivänä aloin laskea prosenttiosuuksia. Tulos oli hätkähdyttävä: hurjan suuri osa tuttavistani on joskus vieraillut psykologin vastaanotolla. Todellinen lukema lienee vielä suurempi, sillä kaikki eivät paljasta tällaisia asioita läheisilleenkään.

Heräsi tiettyjä kysymyksiä. Miksi menestyvät ja iloisen oloiset nuoret aikuiset joutuvat vuorotellen paikkaamaan kärsivää sydäntään? Näinkö heikoissa kantimissa kansanterveytemme on? Painaako taantuma vai sisäinen tyhjyys?

Ajauduin nopeasti myös henkilökohtaisempien pohdintojen äärelle. Vedänkö puoleeni erityisen surumielistä väkeä, vai olenko itse niin masentavaa seuraa, että luotani on singahdettava pikadeiteille psykologin kanssa?

Hetken märehdittyäni aloin kuitenkin nähdä tilanteessa myös valoisia puolia.

Terapiassa käymiseen liittyvät haamut ovat hiljalleen katoamassa. Psykologille ei enää luikita häntä koipien välissä, vaan ongelmista uskalletaan puhua entistä avoimemmin. Samalla kynnys hakeutua ammattilaisen pakeille madaltuu: ymmärrämme, ettei apea mieliala edellytä lapsuuden traumoja tai rankkaa burn outia. Yllättävätkin asiat saattavat suistaa mielen hetkeksi raiteiltaan.

Kaikkia psykologikäynnit eivät auta, eikä kaikkea pidä diagnosoida. Loputon medikalisaatio lienee yhtä vaarallinen kehityssuunta kuin ahdistuksen täydellinen sivuuttaminenkin. Silti on hienoa, että ongelmia kohdatessamme uskallamme etsiä keinoja niiden ratkaisemiseksi.

Juuri siksi rakastan ystäviäni: he rakastavat itseään riittävästi pitääkseen huolta omasta hyvinvoinnistaan.

 

Kuva: Leo Pahta

Julkaistu:
Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *