Ruudutonta päivää!

Työkaverini antoi minulle haasteen. Tehtävä edellytti, että viettäisin vuorokauden ilman teknisiä vempaimia. Yksi ruuduton päivä pienessä elämässäni. Helppo haaste, niin minä voimantunnossani tuumasin.
Luokittelin tehtävän überhelpoksi, koska en lukeudu Facebook-aktiiveihin enkä myös kovinkaan helposti unohdu somen ihmeelliseen maailmaan. Siispä lähdin vihellellen sotaan.

Aamulla havahduin puhelimen pirinään. En omistanut herätyskelloa, joten tämä oli pieni synti. En vilkaissut ruutua, painoin puhelimesta virran pois ja asetin kännykän kauniisti ylähyllylle. Olohuoneesta kuului aamuTV:n uutisten rauhoittava miesääni, kylpyhuoneesta sitä vastoin suihkun vaimea ääni. Kokemus on opettanut, että kohta kuuntelisin partakoneen ja sähköhammasharjan surinaa, kokonaiskesto olisi noin 10 minuuttia. Minulla oli jo kiire töihin, joten päätin lähestyä TV:tä selin tähyillen samalla kaukosäädintä. Onnistuin, TV on suljettu.
Työmatkalla näin kaksi mainostaulua, jonka vaihtuvat neonvalot imaisivat katseeni luokseen. Hyvästi siis ruuduton päivä. Jatkan kuitenkin haastetta.

Työpaikan palaverissa minua vainosivat kannettavat tietokoneet. Tilanne ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, en kaivannut omaa kannettavaani; kynä ja paperi riittivät mainiosti. Sähköpostin lukemattomuus sen sijaan vaikeutti työtäni huomattavasti. Sain kuulla kolme samansisältöistä huomautusta käytävillä: ”Ehditkö katsomaan/kommentoimaan, lähetin sulle sähköpostia”. Vastasin: ”Juu, huomenna.” Kahdesti sain kuulla hämmästelyjä vastaamattomista puheluista. Hahmottelin seuraavan päivän luentoa paperille tietäen, että ilman konetta tein juuri kaksinkertaisen työn.

En haluaisi myöntää, mutta vietän varmasti lähes puolet työajastani ruudun edessä. Se on paljon se, olen nimittäin ohjaustyössä. Oivalsin, että ohjaustyöni ”face-to-face” onkin nykyään screen-to-screen. Hämmentävää, hyvin hämmentävää.

Kuusi kertaa koti-illan aikana olin tarttua tablettiini. Kaipasin myös hömppäsarjaani ja puhelinhöpöttelyä. Minulla oli pakottava tarve juoruta juurikin silloin, kun siihen ei ollut mahdollisuutta. Jälleen koin hämmennystä ja heti perään ärtymystä. Olen aina ollut ylpeä siitä, että elän elämää livenä; haistellen, maistellen ja kokien. Nyt huomaan, että otteeni on alkanut salakavalasti lipsua.

Juurihan meillä oli lankapuhelimet ja TV:ssä kolme kanavaa. Ymmärsin, että nuorempi sukupolvi elää uudessa todellisuudessa. Kuten lapseni taannoin kikatti täysin absurdille ajatukselle: ”Täh? Teillä ei siis ollut kännyköitä. Just joo – miten te sit muka sovitte kaikki tapaamiset ja muut…”

ps.1 tästä jutusta piti tulla hauska. Ei tullut, ei.
ps 2. lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon: vähennän ruutuaikaa tunnin jokaiselta arkipäivältä. Hyvästi, rakas hömppäsarja.

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *