Taiteesta ja mielenterveydestä

Taiteilijoiden mielenterveysongelmista puhutaan liian usein romantisoivasti. Kärsivän artistin stereotypiassa henkisen terveyden järkkyminen on suoranainen  edellytys merkityksellisen taiteen tekemiselle. Vincent van Gogh leikkasi irti korvansa ja maalasi samoihin aikoihin koskettavimmat teoksensa. Kurt Cobain teki maailman parhaita rocklevyjä ja ampui itsensä. Sylvia Plath työnsi päänsä uuniin, mutta oli oletettavasti masennuksensa vuoksi parempi kirjailija. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.

Mieleltään järkkynyt taiteilija -myytti elää niin vahvana, että se on vakavasti otettavalle artistille eräänlainen uskottavuustesti. Pop-imagostaan irti pyristelevä muusikko Lana Del Rey kertoi vastikään Guardianin haastattelussa haluavansa kuolla — ja perui myöhemmin puheensa twiitissään. Vastaavasti lista taiteilijoista, jotka ovat kertoneet julkisuudessa masennuksestaan on pitkä.

On totta, että koskettavin taide kumpuaa usein ihmismielen pimeimmistä, surullisimmista ja epätoivoisimmista kolkista. Ei myöskään ole sattumaa, että niin monella taiteilijalla on puhumistaan asioista omakohtaista kokemusta. Taiteilijamyytin ongelmana on kuitenkin yksipuolisuus: on huomattavasti harvinaisempaa kuulla pohdintoja siitä, millä tavoin mielenterveyden ongelmat ovat myös kaikkea tekemistä sabotoiva voima. Puhumme siitä, minkälaisia kirjoja David Foster Wallace kirjoitti masennuksensa ansiosta, mutta vähemmän siitä, mitä hän olisi voinut saada aikaan ilman sairastumistaan.

Tältä pohjalta tarkasteltuna Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla esitettävä, Lenny Abrahamsonin ohjaama Frank on lähestymistavassaan virkistävä ja nokkela poikkeus. Elokuva kertoo valtavaan lasikuitupäähän pukeutuvan, Frank-nimisen päähenkilön avantgarde-bändistä, joka työstää levyään mökissä keskellä-ei-mitään. Lähes kaikki yhtyeen jäsenet kärsivät jonkinasteisista mielenterveysongelmista. Mustassa komediassa olisi kaikki ainekset perinteiseksi vaikeuksien kautta voittoon -tarinaksi, jossa taiteilijoiden sairaus kasvaisi lopulta luomisen kannalta tarpeelliseksi voimavaraksi. Frankissä se on kuitenkin ennen kaikkea satuttava voima, joka muuttaa kaiken tekemisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Ennen kaikkea Frankin synkän huumorin piikki osuu niihin tapoihin, joilla ihannoimme taiteilijoiden masennusta aivan kuin kyseessä olisi ensisijaisesti jonkinlainen elämäntyylivalinta. Frank innostuu säveltämisestä aina uudestaan ainoastaan kohdatakseen kerta toisensa jälkeen saman apatian ja sen, että biisit eivät yrityksestä huolimatta kuulosta toivotunlaisilta. Yhtyeeseen mukaan liittyvä uusi kosketinsoittajakin kirjoittaa aivan yhtä huonoja kappaleita siitä huolimatta, että on onnistunut löytämään umpikipeästä yhtyeestä  itselleen ”oman vastineensa vaikealle lapsuudelle”, taiteilijamyytin kliseisimmälle kulmakivelle.

Kärsimys ja taide saattavat kulkea käsi kädessä, mutta kärsimyksen ihannointi ei tee kunniaa kärsimykselle eikä taiteelle.

Frank Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä 25.9. Kinopalatsi 10, liput 8e.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *