Tanhupallo ja mä

Työpaikan kahvitauon pieni keskustelu aikaansai jälleen suuria ajatuksia.  Kuten minun, myös monen työkaverini ehdoton suosikki Putous-hahmokilpailun voittajaksi oli Tanhupallo. Miksi?

Miehet ballerinan vetimissä eivät ole koskaan saaneet minua nauramaan. Miksi sitten 5-vuotiasta lasta esittävä ballerina-asuinen nainen naurattaa? Tämä sai sisäisen analyytikkoni heräämään.

Komiikka astelee usein yhtäaikaisesti sekä ilon että surun polkua. Surun sävyttämä ilo kumpuaa suodattamattomasta ympäristön ihmettelystä. Koomikko sanoittaa sen, mitä kuulee ja näkee. Yleisö istuttaa tämän omaan kokemusmaailmaansa ja useimmiten tuloksena on nauru. Nauru syvenee, mikäli tilannetta maustetaan yllätyksellisyydellä ja ristiriidalla.

Tanhupallo edustaa tunteisiinvetoavaa luonnekomiikkaa. Mikä saa aikuisen nauramaan lapsen yksinkertaisille havainnoille ympäröivästä maailmasta? Kumpuaako nauru siitä, että raikas itsekkyys, vilpittömyys ja lapsen usko ovat yhdessä suloinen yhdistelmä. Naurammeko ihailevasti sille, kun joku on hurmaavasti läsnä omassa kehossaan? Vai nouseeko nauru aikuisen ylivertaisuuden tunteesta: ”Voi sinä söpö pieni typerys, etpä vielä tiedä, mikä tätä maailmaa, sen normeja ja käyttäytymissääntöjä pyörittävät”? Olisiko Tanhupallo ollut yhtä hauska hoikkana lapsena? Onko Tanhupallon hahmoon kohdistettu nauru siis alistavaa, ylimielistä ja epäoikeudenmukaista?

Kurkistin naurun toiselle puolelle. Naurun sijasta olisimme kaikki yhtä hyvin voineet itkeä Tanhupallon puolesta, joka yritti hahmottaa ja ymmärtää ympärillä olevan maailman lainalaisuuksia. Oikeaa ja väärää. Olisimme voineet naurun sijasta nähdä palasen todellisuudesta, missä läsnä olivat yksinäisyys, äiti uusine poikaystävineen, vankilasta päässyt eno, alkoholi ja pois lähtenyt isä.

En tiedä, halusiko Kiti Kokkonen Tanhupallon kautta myös vaikuttaa nuorten ja aikuisten ajatteluun julkisuuden tavoittelusta, olemassaolosta somen kautta ja tosi-tv–tanhuista? Ehkäpä Kiti ja Tanhupallo tahtoivat jakaa viisaita ajatuksia siteeraamalla vaaria:”Mä oon tämmönen. Sä oot tommonen ja me ollaan kaikki just semmosia kun me ollaan. Se just on hyvä niin.”

Yhtä kaikki, toivon että me kaikki antaisimme sisäisen Tanhupallomme pirskahtaa esiin hieman useammin. Haluaisin kokea ja nähdä ihmettelyn voimaa, innostumisen rohkeutta ja intohimoa useammin. Ehkä kuitenkin on viisasta, ainakin työympäristössä, hieman hillitä sisäistä Tanhupalloamme. Luulenpa, että jatkuva keskeyttäminen ”Arvaa mitä?” -lausahduksella ja omista ruumiintoiminnoista infoaminen saattaisi johtaa työkavereiden innostuksen nopeaan tukahduttamiseen. Näin luulen, enkä aio kokeilla.

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *