Tein päätöksen – miten selvitä alkuinnostuksen toiselle puolelle?

Lopahtiko tuore kuntoiluinnostus? Ei se mitään, se on ihan normaalia. Pyörän selkään voi onneksi nousta ilman uutta vuottakin.

Milloin ihminen päättää muuttaa elämäänsä? Monilla, myös itselläni, muutos starttasi siitä ajatuksesta, että nykyiset elämäntavat eivät johda mihinkään hyvään. Tyytymättömyys omaan vointiin, terveysnäkymiin tai ulkonäköön voi olla syy, miksi ihminen haluaa aloittaa elämänsä muuttamisen.

Minulla keskeisin syy muutoksen aloittamiselle oli se tavallinen ja tylsä. Ikää tuli 28 (kuvassa synttäripäivän sankari), paino oli noussut ja kun vaaka näytti ensimmäisen kerran kolminumeroisen luvun, tajusin (jälleen), että jonkin täytyy muuttua. Lisäksi lääkäri sanoi minulla olevan metabolisen oireyhtymän varhaisvaihe. Kakkostyypin diabetes. Vanhemmillani on se, samoin sukulaismiehillä ja isovanhemmalla. Ei. Ensireaktiostani sain valtavan motivaatiopuuskan: ”Not me. Nyt laitetaan kroppa kuntoon.” Kuulostaako tutulta? Niin minullekin, sillä olin ollut samassa tilanteessa ennenkin, ensin kun vaaka näytti 90 kiloa ja sitten taas, kun se näytti 95 kiloa. Ja silti, nyt olin satasessa.

Mietin ja lueskelinkin hieman motivaatiosta ja siitä, miten alkuinnostuksen laannuttua uuden elämäntavan saisi jatkumaan. Ensimmäisen flunssan aiheuttama tauko urheilussa on aina aiemmin muodostunut ongelmaksi. Kun treenirutiini katkeaa, se katkeaa lopullisesti. Kukaan ei jaksa pakkopullaa loputtomasti, liikunnan täytyy tuntua hyvältä, jotta sitä jatkaisi. Mutta liikunnan ilo ei yksin riitä, sillä olen ennenkin nauttinut liikunnasta ja silti innostus lopahtanut.

Päätin ottaa suorittamisen pois yhtälöstä. Ei sportstrackereita, ei askelmittareita, ei määrämitallisia tavoitteita. Ainoaksi tavoitteeksi jäi mielikuva omasta itsestäni raamikkaana lukioikäisenä. Ja sitä ei voi mitata, se on vain mielikuva. Ainoa mittaaminen, jota syleilen, on kehonkoostumusmittaus ja nimenomaan viskeraalirasvan määrä. Se on sitä kakkostyyppirasvaa, jota on sisäelinten ympärillä. Minulla sitä oli paljon ja sen tsekkaaminen kerran kuukaudessa on pitänyt motivaation yllä ilman suorittamisen taakkaa.

Liikunnan helppous. Motivoituminen tapahtuu mahdollisuuden, ei pakon kautta. Viimeksi salitreenit kaatuivat osittain siihen, että salille oli matkaa 7 kilometriä ja jos ainoa auto oli puolison käytössä, ei tullut lähdettyä. Nyt lähin salini on 1,3 kilometrin päässä, enkä ole kertaakaan mennyt sinne autolla. Menen sinne kävellen, juosten, intervallaten. Samalla salitreeniin tulee yhteensä 15-20 minuutin aerobinen lisä ikään kuin huomaamatta, sillä jotenkin sinne salille on aina päästävä ja auto ei ole vaihtoehto. Monet myös polkevat pyörällä töihin, jolloin liikunnan syy on matkustaminen.

Sosiaalinen paine. Kerran kuukaudessa kiipeän sille kehonkoostumusta mittaavalle vaa’alle ja kerron personal trainerille, miten kuntoilu on sujunut. PT rohkaisee ja kannustaa eteenpäin, antaa vinkkejä tai tsekkaa kuntosalirutiinit kuntoon. Tsemppaaja on hyvä olla, joku tyyppi, jolle et halua näyttää epäonnistuneesi. Pieni sosiaalinen paine auttaa kuntoilun ylläpitämisessä, varsinkin siinä alkuvaiheessa, kun innostus uhkaa hiipua. Jotkut julistavat suureen ääneen Facebookissa, että osallistuvat kuuden kuukauden kuluttua juoksutapahtumaan.

Innostuminen. Treenaan pääasiassa kuntosalilla ja juoksen tai kävelen, mutta en noudata liian tiukkaa ohjelmaa, vaan annan itselleni luvan korvata salin vaikkapa luistelulla, hiihtämisellä tai ”kehonhuollolla”. Innostuin venyttelystä ja näin lehdessä ilmoituksen kehonhuollotunnista. Innosta puhkuen ilmoittauduin mukaan. Vaikka olenkin itsevarma ihminen, niin en silti kokenut oloani aivan mukavaksi venytellessäni raajojani 55+ -vuotiaiden  rouvashenkilöiden keskellä. En mennyt enää uudestaan, vaikka minut toistekin tervetulleeksi toivottivatkin.

Repsahtaminen. Huono omatunto. Syyllisyys. Unohdin ne. Annoin itselleni anteeksi kaikki karkkipussit, pitsat ja laiskotukset. Syyllisyys ruokkii suorittamista ja suorittaminen voi tappaa liikunnan ilon. Ja nyt, puoli vuotta muutosangstini jälkeen nautin liikunnasta edelleen. Sisäelinrasva on viimeisimmän mittauksen mukaan vihdoinkin terveellä tasolla. Uskon, että muutoksestani on tullut pysyvää, sillä liikkumaan lähteminen on vakiintunut tapa, ei enää helppoa tai vaikeaa. ”Karkkipäivä on lauantaina”, sanoi vaimo eilen, kun sai minut kiinni mussuttamasta karkkipiilon aarteita.

Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *