Teknologia välineenä ja päämääränä

Kevätaurinko paistaa, siitepöly tunkeutuu hengityselimiin ja kanadanhanhet rääkyvät taivaalla. Väistämätön on taas tapahtunut, kellojen kääntö manattu ja lupaus kesästä annettu.

Olen vältellyt koko talven laitteita, jotka mittaavat millään tavalla liikkumista ja onnistunut tässä tavoitteessa erinomaisesti. Jopa vähäiseksi jääneet hiihtokilometrit jäivät merkkaamatta Excel-tiedostojen syövereihin. Vähäiseksi jääneitä hiihtokilometrejä paikattiin retkellä Taalainmaan metsiin. Puolessa välissä Vasaloppet-hiihtoa vahvistui voimakas tuntemus, että olin tosiaan ulkoiluttanut suksia turhan vähän. Yhtä kaamealle pitkien matkojen viimeiset tunnit toki tuntuvat, oli kunnossa tai ei. Hiihdon jälkeen kävin läpi jo tutun noin vuorokauden kestävän tunnekuohun: ei enää koskaan, no oli se ihan ok, kai sitä vois uudestaan ja milloin se ilmoittautuminen ensi vuodelle aukeaa.

Teknologiapaastoni liittyy ongelmalliseen suhteeseen erilaisten mittareiden kanssa. Rutiininomaisesti liikkuessa ilo arki-illan ulkoilusta tulee monesti vasta jälkikäteen, yleensä endorfiinien tai hyvän unen muodossa. Itse ulkoilun aikana ei välttämättä tapahdu mitään kovin nautinnollista tai kummallista, lähiympäristön maisemat ovat tulleet aika tutuksi. Silloin on helppo kohottaa harjoitusteho, vauhti tai joku muu laitteella hyppivä numero motivaatioksi liikkumiselle. Mittari antaa mukavan tunteen, jolloin hetkeksi kuvittelee hallitsevan jossain määrin elämäänsä ja siinä samalla koko universumia. Jälkikäteen liikuntahetki pelkistyy riviksi taulukkolaskentaohjelman tiedostoon, vailla sen suurempaa merkitystä, mutta sillä ei ole merkitystä hetkellisen kontrollintunteen rinnalla.

Ei monitorointi ainoastaan kurjista ulkoiluhetkiä. Selkeät tavoitteet motivoivat liikkumista, kuin myös muuta elämääni. Yritin joskus liikkua vain omaksi ilokseni ja nautiskellen, ilman kummempia tavoitteita. Se oli ihan kaunis ajatus. Ikävä kyllä, en ole henkisesti riittävän kypsä sen kaltaiseen toimintaan. Mielihyvä tulee minulle säännöllisen ulkoilun sivutuotteena eikä toisinpäin. Mittarit toimivat hyvänä varoittajana etenkin keväisin, jolloin harjoituskuormaa alkaa helposti tulla turhan paljon, kun hyvät pyöräilykelit saapuvat pyytämättä ja yllättäen. Mittarien käppyrät ystävällisesti kehottavat hillitsemään liian innokkaana vaeltelevaa mieltä, sitten saa päättää totteleeko niitä vai ei.

Olisipa mittareita, jotka varoittaisivat esimerkiksi liiallisesta sosiaalisesta elämästä tai sen puutteesta. Ymmärtäisivät ihmistä kokonaisuutena, eivätkä pelkistäisi sitä pelkäksi mekaaniseksi olioksi, joka syö, nukkuu ja ajaa eri rasitustasoilla pyörää kuusi kertaa viikossa. Nämä laitteet osaisivat laskea työkuorman tai ystävyyssuhteiden vaikutuksen, ennustaisivat tulevaa ja analysoisivat mennyttä. Mutta urheiluteknologia mittaa lopulta vain sydämen sykettä, polkemisen tehoa, aikaa, matkaa, muuta yksittäistä arvoa tai jonkinlaista näiden cocktailia. Niistä luvuista voi jokainen oman elämänsä propellihattu kehitellä sopivia syy-seuraussuhteita. Siksi on parempi antaa mittareiden pysyä roolissaan, eikä päästää niitä hallitsemaan liiaksi. Ehkä jonain päivänä olen henkisesti tarpeeksi vahva, etten jaksa enää kiinnostua tavoitteellisesta liikkumisesta. Siihen asti ajattelin jatkaa teknologian sekakäyttöä – myötä ja vastoinkäymisissä.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *