Terveys ja urheilu kohtaavat harvoin

Olen saanut pahan kilpailukärpäsen pureman, enkä ole päässyt sen aiheuttamista oireista eroon. Päinvastoin. Kilpaileminen polttelee entistä enemmän ja harjoitteluun on tullut mukaan säännönmukaisuutta sekä seurantaa harjoitustietokoneen avulla. Välillä siinä määrin, että pelottaa ajatella, kuinka terveellä pohjalla liikkuminen on. Ainakaan mitään terveydellistä perustetta kunnonkasvattamiselle ei liene enää olemassa.

Itsetarkkailun rajat

Jonkun viivan olen vedestä löytänyt. En pidä rannetietokonetta kädessä öisin, vaikka se kuinka kertoisi jälkikäteen, miten makoisat unet tuli nautittua. Joku raja biohakkerointiin löytyy nähtävästi hurahtaneellekin. Ja on mittarissa hyvääkin. Se on helppo pitää mukana arjessa ja laite toimii monessa eri lajissa. Kun yksi laite tarkkailee kaikkea liikkumista ja arkiaktiivisuutta, niin osaa se ehdotella itsenäisesti, koska kannattaisi levätä ja milloin olisi aika tehdä reippaampia harjoituksia. Sitten voi päättää kuinka paljon sen ystävällisiä neuvoja kuuntelee ja kuinka paljon luottaa oman elimistönsä hiljaisiin tai voimakkaisiin signaaleihin.

Mittari suostuttelee, mutta ei pakota

Eräästä mittarin ominaisuudesta en pidä. Se nimittäin muistuttaa säännöllisesti lähtemään liikkeelle. Tunnin paikalleen jämähtämisen jälkeen ranteessa surisee ja lukee teksti: ”it´s time to move”. Tämä lienee mittarin hyödyllisin ominaisuus, vaikka se välillä kohtuuttomasti ärsyttää. Olisi helppo ja mukava tuudittautua siihen ajatukseen, että itsensä rääkkääminen useita tunteja viikossa olisi tarpeeksi ärsykettä ruumiille. Vaan maanisella urheilulla ja aktiivisella arjella näyttää olevan vähänlaisesti tekemistä toistensa kanssa.

Arkiaktiivisuudesta ei saa välitöntä palkintoa

Mittarin mielestä on tärkeää olla jämähtämättä liian pitkäksi aikaa paikalleen. Jostain syystä näiden viestien totteleminen on hankalampaa kuin kehotus lepoon tai harjoitteluun. Arkiaktiivisuus, lyhyet tauot työpäivän aikana ja venyttely ovat tärkeydeltään toista luokkaa verrattuna siihen, nouseeko Malminkartanon mäki ylös viisi sekuntia nopeammin vai ei. Mutta arkiaktiivisuudesta on turha jakaa kuvia Instagramiin, odottaa seppeleitä maaliviivalla tai spekuloida kaikkensa antaneena päivän kulkua jälkikäteen. Palkinnot siitä saa ehkä vasta vuosien jälkeen, jos on pystynyt taistelemaan istumatyön kirouksia vastaan.

Urheilu on helppoa, mutta terveellinen arki ei. Siksi jatkan epätoivoisesti lähimäen nousun uusia ennätysyrityksiä kuin pieni urheilupiru olisi minut riivannut. Ei auta kuin jahdata sekunteja, kunnes olen riittävän kypsä nousemaan ylös tuolista ja jaloittelemaan hetken, viimeistään silloin kun kello kertoo ajan olevan siihen sopiva. Siihen taitaa mennä vielä aikaa.

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *