Tuntuuko elämä stressaavalta? Ryhdy puutarhuriksi!

Lapsena haaveammattini oli kukkakauppias. Osasin perustella toiveeni aukottomasti: kukkakaupoissa tuoksui niin hyvältä, että olisin tahtonut viettää niissä kaiken aikani. Toisinaan pohdin yhä, pitäisikö tehdä äkillinen loikka puutarha-alalle.

Kasveihin liittyvät intohimot yhdistävät muitakin. Kun äitini oli parikymppinen, hänen ystävänsä nappasi salaa hänen yksiössään kasvaneesta ruukkukasvista oksan. Sittemmin kukkavaras muutti Sveitsiin, perusti perheen ja jäi sille tielleen. Kultaköynnöksen pistokas kulki mukana.

Alkuperäinen kasvi kuihtui jo vuosia sitten, mutta viime vuonna äitini kohtasi yllätyksen. Sveitsiläistynyt ystävä tuli käymään Suomessa kultaköynnöksen lehti mukanaan. Se oli osa jättiläismäisenä rönsyilevää, hyvinvoivaa kasvia, jonka sveitsitär oli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin juurruttanut töölöläisyksiöstä varastamastaan oksasta.

Nyt vanhempieni ikkunalaudalla kasvaa jälleen kultaköynnös. Pitkän talven jäljiltä se näyttää hieman kituvalta, mutta lisääntyvä auringonvalo herättää sen pian eloon.

Johtuuko se geeneistä, sitä en tiedä, mutta minäkin rakastan kasveja – siitäkin huolimatta, että niillä on toisinaan taipumus kuihtua käsiin. Puutarhurina olen onneton romantikko. Kannan kotiin kauneimmat löytämäni kukkaset, vaikka ne olisivat kuinka vaikeahoitoisia. Lannoitteiden annostelusta tai oikeaoppisesta suihkuttelusta en tiedä mitään.

Kasvit ovat arvaamattomia tapauksia. Juuri se tekee niistä ihania. Vaikka vinoon kasvanut palmuvehka tai puolimetrisiksi venähtäneet tulppaanit eivät aina ole se kaikkein esteettisin näky, niiden kasvun seuraaminen on miltei hypnoottista. Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse käydä hakemassa Plantagenista viidenkympin jättiläiskasvia, sillä pistokkaita voi saada ystävien ruukuista ilmaiseksikin.

Kukkasten väitetään jopa alentavan verenpainetta, vähentävän kielteisiä tunteita ja parantavan ilmanlaatua. Tiedä häntä, mutta jotain perää väitteissä saattaa olla. Miksi kukaan muuten viitsisi vapaaehtoisesti hyysätä omapäisiä rehuja ikkunalaudallaan?

Kasveista huolehtiminen voi opettaa myös kärsivällisyyttä. Ostin syksyllä saniaisen tajuamatta lainkaan, miten hirviömäinen hoidettava se on. Kuivahtaminen tietää kasville välitöntä kuolemaa. Säännöllinen kastelukaan ei riitä: jotta vihreän ystävänsä saisi toden teolla kukoistamaan, sitä pitäisi malttaa sumuttaa joka päivä. Liikkuvan elämäntyylin harrastajalle moinen tuottaa tuskaa.

Jouluun mennessä saniainen näytti kuolleen pystyyn. Siitä huolimatta jokin pakotti jatkamaan sen suihkuttelua. Ja katso: tammikuussa ruukusta pilkisti uuden oksan alku, muutaman viikon kuluttua toinen. Kuihtuneiden oksien myötä kasvi on pienentynyt kymmenesosaan alkuperäisestä, mutta mullasta puskevat tuoreet lehdet hehkuvat vihreinä, elämästä kylläisinä.

Saniainen ystävineen tarjoaa minulle päivästä toiseen riemun ja kummastuksen aiheita. Niissä yhdistyvät kaksi hyvin oleellista asiaa: pieni arkinen ilo ja suuri ihme.

Faktat

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *