Kulissit eivät ole aina pahasta

Työpaikkani muutti viime viikolla ja viikko oli, ollenkaan kaunistelematta, aivan kamala. Omien perheenjäsenten pakkaamisjärjestyksistä ja muista yhtä elintärkeistä asioista aiheutuvat primitiivireaktiot ovat yleensä ennakoitavissa. Mutta pistäppä yli kymmenen huomattavasti toisilleen vieraampaa ihmistä yhdellä rysäyksellä testaamaan stressinsietokykyään ja esittämään huipputärkeitä mielipiteitään siitä, millä pieteetillä muuttolaatikot pitää merkata. Silloin sitä vasta tuntee olevansa keskellä ihmiskoetta.

Meille opetetaan, että tietynlaisten mielikuvien ja kulissien ylläpito on pahasta. Se on merkki jonkinlaisesta todellisuusvääristymästä, huonosta itsetunnosta tai ainakin siitä, että elät sen mukaan mitä muut sinusta ajattelevat eli minäkuvassasi olisi parannettavaa ja terapeutille töitä.

Monella meistä on kuitenkin erillinen työminä. Tapa olla ja hoitaa asioita, jota lähimmäisemme kotona eivät välttämättä tunnistaisi. Työpaikalla odotetaan kypsää ammattimaista käytöstä, aikaansaavaa tahtia, muiden huomioonottamista ja negatiivisten tunteiden rakentavaa käsittelyä.

Työidentiteetti ei kuitenkaan automaattisesti ole ihmistä kuluttava kaksoisrooli vaan päinvastoin tekee töissä toimimisesta stressittömämpää. Aikuisten ihmisten pitää pystyä työpaikalla hiomaan jyrkimmät kulmansa ja jyräävimmät taipumuksensa yhteistyön sujuvoittamiseksi. Työpaikkojen päämäärät ovat yksittäisiä ihmistä suurempia ja kaikkien yhteinen tehtävä on tehdä asioiden hoitamisesta ja edistämisestä mahdollisimman mutkatonta. Se onnistuu kaikkein parhaiten ohut maski naamalla.

Muuttoviikolla huomasin kuitenkin yhtäkkiä tiuskivani ympäristössä, jossa olen harjoitellut nielemään kiukun ja huonon päivän höyryt. Työminäni alkoi rakoilla. Ja se stressasi, melkein enemmän kuin sekava tilanne itsessään. Minä en ole enkä halua olla tämä ihminen näiden ihmisten silmien edessä.

Siviilissä on mahdollisuus valita täysin itselle sopiva kumppani, joka on myös valinnut sinut kaikista terävistä kulmistasi huolimatta. Aikuiset eivät eroa lapsista siinä, että kotona uskaltaa huonon päivän sattuessa kiukutella juurikin siksi, että kotona kiintymys on lähtökohtaisesti ehdotonta. Töissä kiukuttelusta taas seuraa morkkis yhteisen sanattoman sopimuksen rikkomisesta ja epävarmuus omasta kyvystä hoitaa asioita ammattimaisesti.

Toivon, että tällaisia erityistilanteita koskee toisenlainen sanaton sopimus: tätä ei lasketa, muisteta eikä tästä ei enää puhuta.

 

Faktat

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *