Vierailulla metsässä

Liikunta ei ole minulle se luontevin tapa purkaa stressiä. Tiedän toki, että se on oiva keino stressinhallinnassa, mutta paljon mieluummin vedän villasukat jalkaan ja kaivan esiin hyvän kirjan kuin lähden lenkille. Näin syksyisin kuitenkin huomaan kaipaavani kirpeää syysilmaa sisällä olemisen vastapainoksi. Päätin siis lähteä metsään, jota asuinalueemme ympärillä on paljon. Alkuun hieman huolestutti karhun kohtaaminen metsässä, mutta sitten otin järjen käteen. Metsälenkit ovat suosittuja koirien ulkoilutuspaikkoja, joten ehkäpä siellä on joku muukin kuin minä. Sitten päätään nosti pohdinta eksymisen mahdollisuudesta, mutta taas järki kehotti huomioimaan ympärillä olevan asutuksen. Autojen äänetkin saattavat kuulua metsään asti.

Reippaasti lähdin kävelemään. Jätin tietoisesti musiikin pois, jotta kuulisin metsän ääniä. Kävelin ensimmäisen vartin tuttua polkua ja jossain vaiheessa mietin jo, että olenko sittenkin poikennut polulta, kun metsää halkova soratie ei lähesty. Ja saman tien kuului auton pyörien rahina soratiellä. Päätin kävellä soratietä pitkin metsän toiseen osaan, josta pääsee läpi pienelle asuinalueelle. Soratie kulkee kirjaimellisesti metsän keskellä ja siellä piti vaivihkaa silmäillä kaikkea mahdollisten käärmeiden ja muiden metsän eläinten varalle, sillä yllättäen en tavannutkaan ketään muuta koko lenkin aikana! Ei koiran koiraa missään, vaikka juuri niihin olin toivoni laittanut.

Saavuttaessani tavoittelemani metsäpolun olin jo rauhoittunut ja todennut kaiken olevan hyvin, vaikka koiria ei näkynytkään. Ei näkynyt sen puoleen karhua, hirviä tai käärmeitäkään, ainoastaan todella kaunista metsää ympärilläni. Pysähdyin kuuntelemaan puiden huminaa ja totesin olevani aika onnekas, kun voin asua näin lähellä suurta metsää. Huomasin mieleni rauhoittuvan ja kävelytahtikin oli enemmän tutkiskeleva kuin eteenpäin harppova. Hiljaisuus ympärillä oli syvää, kun sitä malttoi pysähtyä kuuntelemaan.

Jatkoin kävelyä asuinalueen läpi kohti toista metsää, jossa polku kulkee metsänlaitaa, junaradan vieressä. Annoin junan mennä ohitseni sen enempää metelistä ärtymättä ja pääsin pian reitin kolmanteen metsään. Tämä pieni metsä on niin kompakti ja kätevästi asuintalomme vieressä, että sen läpi tulee kuljettua lähes joka kerta lenkillä ollessa. Siellä menee polku, jota selvästi käytetään paljon, mutta harvoin kuitenkaan törmään siellä kehenkään toiseen kulkijaan. Polku on sen verran kivinen ja juurakkoinen, että kävelyyn on keskityttävä täysillä. Siitä tulee pieni läsnäoloharjoitus samalla.

Kotiin päästyäni jäin pohtimaan sitä, miten vieras metsästä on tullut minulle. Pelkään käärmeitä ja tiedän todistetusti niitä olevan tuossa metsässä, mutta ei sekään oikeastaan ole se kaikkein pelottavin asia. Pelottavinta on eksyminen ja se hätäännyksen tunne, kun ei löydä tuttua polkua ja kaikkialla näyttää samanlaiselta. En ole koskaan eksynyt metsässä, joten en edes tiedä mistä tuo pelko kumpuaa. Ehkä se on osa jotain ikiaikaista, kollektiivista muistijälkeä ajasta, jolloin metsässä vaani todellinen vaara. Metsä itsessään on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen asia kaikkine terveysvaikutuksineen, joten ehkä jatkan kävelyitäni ensin tuttuja polkuja pitkin ja jonain päivänä pakkaan eväät reppuun ja kävelen kauemmas katsomaan mitä metsästä löytyy soratien toiselta laidalta.

Faktat

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *