Viisisataa sanaa minuutissa

Kuulin joskus tarinan pojasta, joka osasi pikalukea. Ihmelapsi kykeni ahmimaan kolme riviä kerrallaan. Viiteentoista ikävuoteen mennessä miehenalku oli lukaissut läpi kaikki lähikirjaston klassikot.

Erityisen kadehdittavalta kuulosti pojan koulunkäynti: pikalukijan ei tarvitse käyttää pänttäämiseen kovin montaa tuntia.

Moiset supertaidot saattavat pian olla kaikkien ulottuvilla. Sosiaalisessa mediassa on viime päivinä kiertänyt Elite Daily -sivuston artikkeli, joka hehkuttaa bostonilaisen Spritz-yhtiön uutta innovaatiota. Kyseessä on mobiililaitteisiin asennettava, lukemista nopeuttava sovellus. Se juoksuttaa tekstiä käyttäjänsä silmien eteen sana kerrallaan.

Sanojen ilmestymistahti on optimoitu sellaiseksi, että lukijan silmä pysyy juuri ja juuri perässä. Silmiä ei tarvitse käytännössä liikuttaa lainkaan, mikä nopeuttaa näköhavaintojen rekisteröitymistä.

Nerokasta, eikö totta? Täältä tullaan, mobiilien tenttikirjojen sietämätön keveys!

Pakollisen vau-efektin jälkeen iskee kuitenkin epäilys. Erityisesti artikkelin otsikko saa kulmat kurtistumaan. TÄLLÄ KREISILLÄ SOVELLUKSELLA LUET ROMAANEJA PUOLESSATOISTA TUNNISSA, se kirkuu.

Hetkinen.

Mistä lähtien lukeminen on ollut nopeuskilpailu? Onko vauhdilla väliä, kunhan palauttaa kirjansa kirjastoon kutakuinkin ajoissa?

Ei ole vaikea päätellä, miksi lukemisen halutaan nopeutuvan. Tehokkuus on yhteiskunnassamme itseisarvo, jota kohti meidän kaikkien pitäisi pyrkiä – jopa kaunokirjallisuutta harrastaessamme. Sivujen kääntelystä syntyvään ylenpalttiseen lorvailuun ei yksinkertaisesti ole aikaa.

Pikalukemisessa onkin pohjimmiltaan kyse samasta asiasta kuin taloudellisessa tehokkuudessa: tavoitteen saavuttamisesta mahdollisimman pienin panoksin.

Klassikkoromaanien kuluttaminen kerryttää niin kutsuttua kulttuurista pääomaa, jota moni havittelee. Uutuussovelluksen ansiosta pääoman määrä moninkertaistuu. Alastalon salissa ja Kadonnutta aikaa etsimässä kuuluvat pian laiskemmankin lukijan repertuaariin.

Silti minun on vaikea kuvitella, että pikalukeminen tuottaisi samanlaista tyydytystä kuin perinpohjainen uppoutuminen kirjojen maailmaan.

Vietin lapsuuteni Viisikon ja Neiti Etsivän seikkailuihin uppoutuen. Myös nuoruuden myrskyjä oli yllättävän helppo paeta kirjojen sivuille. Kasvoin aikuiseksi kirjastossa, opin valtavasti ja ehkä viisastuinkin hieman.

Miten olisi mahtanut käydä, jos tuo kaikki olisi tapahtunut pikakelauksella?

Pahoin pelkään, että mielikuvitukseni olisi ollut liian hidas pysyäkseen mukana. Ja mekaaninen jälkimaku tuskin olisi lähtenyt syljeskelemälläkään.

Ymmärrän, että Spritzin sovellus on tietyllä tavalla edistyksellinen. Ymmärrän myös sen, että lukuvauhdin nopeutumisella on kiistattomia hyviä puolia: maailma on täynnä tekstejä, joihin ei ole mitään syytä paneutua tuntikausiksi. Jos sovellus saadaan markkinoille, tulen varmasti jossain vaiheessa kokeilemaan sitä.

En kuitenkaan vaihtaisi rauhallista ja syventynyttä lueskelua mihinkään. En, vaikka vastineeksi tarjottaisiin maailman vaikuttavinta kulttuurista pääomaa.

Minä haluan hitaasti matelevia tunteja, riippumaton ja juuri sen Hermann Hessen romaanin, jonka lukeminen on maailman hitainta puuhaa.

Jaa muille:
Tilaa kirjoittajan syöte
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *