Yhteisöllisyys on ihmiselämälle välttämätöntä

Eivätkö happi, ravinto ja lämpö riitäkään?

Olin viime viikonloppuna Rovaniemellä viettämässä syksyistä viikonloppua yhteisöni kanssa. Kuulostipas oudolta, olla jossain yhteisön kanssa. Sitä se kuitenkin oli, ja kirjoittipa ystäväni reissusta tarinan omaan blogiinsakin. Ystäväni pohti kirjoituksessaan, miksi jotkut diabeetikot hakeutuvat muiden sairaiden pariin, ikäänkuin diabeteksessa ei olisi tarpeeksi kestettävää ilman muiden sairastarinoitakin (vaikka marginaalissa ne tarinat yleensä ovatkin).

Pointti on kuitenkin siinä, että hyvässä diabetesyhteisössä yksittäinen diabeetikko kokee tunteen siitä, ettei ole yksin sairautensa kanssa. Yhtäkkiä on seurassa, missä tyypit ympärillä ymmärtävät puolesta sanasta ajatuksesi. Kun kokee olevansa osa yhteisöä, täyttyy myös jokin muu, diabetekseen liittymätön lokero elämästä.

Sosiologian isäksikin usein tituleeratun Émile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa ja on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana. Historiallisestihan yhteisönä on käsitetty esimerkiksi perhe, suku, kylä tai heimo. Tietoyhteiskunnan kehittymisen myötä perinteiset yhteisöt ovat murtuneet. Nykyään useimmilla on vielä perhe- ja sukuyhteisöt, mutta tietynlaista irtautumista ja arvojen erilaistumista ja yksilöllistymistä on tapahtunut. Y-sukupolven edustajana putosin väliin, jossa olin pitkään ilman muuta yhteisöä kuin perhe ja suku. Oli toki ystäviä ja kavereita, mutta ei yhteisöä, joka olisi täyttänyt vapaa-ajalla johonkin kuulumisen tunnetta.

Oikeastaan vasta kun liityin Nuorten diabetesyhdistykseen, tajusin mitä elämästäni oli puuttunut kaikki vuodet. Löysin ryhmän, jonka kaikkia jäseniä en tunne ja tuntemistani jäsenistä kaikki eivät ole ystäviäni. Todella suuri osa porukasta on sellaista väkeä, jonka tapaan vain kerran vuodessa naamatusten. Verkossa kohtaamme toki useammin. Kaikesta huolimatta meitä kaikkia yhdistää yksi asia, mikä luo jokaiseen tapaamiseen aivan erityisen tunnelman. Olemme saman heimon edustajia. Verkossa meillä on yhteinen kylä, jossa elämämme kohtaavat ainakin jollakin tasolla. Ystäväni sanoin olemme yhteisö, joka valaa toisiinsa hiljaista voimaa, jonka avulla jaksaa päivästä toiseen.

Yhteisöllisyydestä kertova Wikipedia-artikkeli jatkaa Michel Maffesolin ajatuksella: ”Yhteisöjen ja yhteisöllisyyden läsnäolo kaikkialla ja samanaikainen näkymättömyys tekevät niistä yhden ihmisen arvoituksellisimmista luomuksista”. Oli se sitten sairauteen liittyvä yhteisö, urheilujoukkue, partio, hyvin toimiva työyhteisö tai virtuaalinen peliyhteisö, se tuntuu täyttävän jonkin kummallisen sosiaalisen tarpeen lokeron.

Julkaistu:
Jaa muille:
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *